Miten kaikesta selvitään?

Muutama päivä sitten, kun vein omaa lastani aamulla päiväkotiin, meitä oli päiväkodin eteisessä vastassa toinen lapsi, joka oli juuri hetkeä aikaisemmin oksentanut leikkihuoneen lattialle. Nyt pieni voipunut ihminen istui hiljaa penkillä ja odotti vanhempaa, joka hakisi hänet kotiin.

Kuorittuani oman lapseni talvihaalarista, törmäsin lähtiessä portaikossa sairastuneen lapsen vanhempaan. En osannut ensin muuta, kuin katsoa empaattisesti ja toivottaa voimia ja pikaista paranemista. Tunnistin ilmeen vanhemman kasvoilla. Hätä oman lapsen puolesta ja halu päästä hänen lähelleen mahdollisimman pian. Samalla takaraivossa jyskyttämässä heti lähtökuopissa katkennut työpäivä.

Mielessä on kaikki ne työasiat, jotka oli ollut määrä saada tänään valmiiksi. Kenelle kaikille pitää soittaa? Mitä voi siirtää ja mitä pitää peruuttaa? Huomiselle kalenteri on jo täynnä muita töitä. Koska tänään väliin jäävät työt hoidetaan?

Osan saa ehkä tasapainoiltua sairaan lapsen hoitamisen lomassa. Siitä ei yleensä tosin synny muuta kuin kaaosta ja ärtymystä. Järjellä ajateltuna töillä ei juuri tässä hetkessä ole väliä, mutta silti kaikki vyöryy päälle. Ajattelu sumentuu ja on vaikeata tehdä itsellensä selvää, missä oma paikka juuri nyt on. Syyllisyys ja riittämättömyyden tunne nostavat päätään samalla, kun oma kyky suhteuttaa asioita loittonee yhä kauemmaksi.

Oma lapseni oli toistaiseksi terve, ja silti tunnistin ennakoivan puristuksen myös omassa olemuksessani. Mitä jos tauti seuraisi meitäkin? Millainen viikko meillä olisi käsillä? Miten siitä kaikesta selvittäisiin?

Vaihdoimme toisen vanhemman kanssa vielä muutaman ajatuksen. Heillä oli perheessä useampi lapsi. Sairastelu ja rikkonaiset viikot olivat kestäneet jo toista kuukautta. Aina vuorotellen joku lapsista oli sairaana. Sitten hän huokaisi ja totesi hyvin vaimeasti, että missä tämän kaiken keskellä menevät vanhemman omat rajat. Koska voimat ja kantokyky vain loppuvat?

Kysymys jäi soimaan mieleeni matkalla töihin. Hänen lauseensa kiteytti yhden kipeän osan vanhemmuutta. Ehkä myös jotain tälle ajalle ominaista.
Meillä on ympärillämme mahdollisuuksia enemmän kuin koskaan aiemmin. Se on mahtavaa. Emme olekaan automaattisesti sidottuja kotiin, vaikka saamme lapsia. Erityisesti tämä koskee naisia ja äitejä.

Vanhemman roolin lisäksi voi ja saa olla muitakin rooleja. Voi olla kokonainen intohimoinen ihminen, jolla on myös tarve toteuttaa itseään. Halu rakentaa uraa ja tehdä työtä vanhemmuuden rinnalla. Maailma ei tietenkään ole valmis myöskään tässä suhteessa. Mahdollisuudet ja vapaus valita eivät toteudu tasaisesti kaikkien kesken.

Yhteiskunta ympärillä tekee kuitenkin vahvasti matkaa siihen suuntaan. Se toivoo erityisesti äideiltä nopeampaa paluuta töihin. Asiaa perustellaan sekä yksilön että yhteiskunnan edulla. Tilastot tasa-arvon näkökulmasta kertovat selkeästi, että huoli on totta.

Moni tietyssä iässä oleva nainen maksaa jo lähtökohtaisesti työelämässä kovan hinnan pelkästään sukupuolensa vuoksi. Naiseus on työelämän silmissä itsestään selvästi myös äitiyttä. Työnantaja taas näkee äitiyden kalliina kustannuksena toiminnalleen. Lisäksi tilastot osoittavat, että mitä pidempään äiti viettää kotona aikaa, sitä haastavampaa paluu on työmarkkinoille.

Kasvavien mahdollisuuksien ja odotusten rinnalla erityisesti yhteiskunnan on hyvä muistaa, ettei vanhemmuus ja sen vaatimukset ole millään tavalla pienentyneet. Tämä asetelma esittää entistä kovemman vaateen vanhemmuuden jakamiselle niissä perheissä, joissa on useampi vanhempi ja tuen varmistaminen niille, jotka kannattelevat vanhemmuuttaan yksin.

Tämän takia tarvitsemme ison ja mittavan perhevapaauudistuksen, jossa korostuu nimenomaan isän tai muun toisen vanhemman roolin kasvattaminen lapsen hoidossa ja perhevapaiden käytössä. Uudistuksen ytimessä on kyse lainsäädännöstä, palveluista ja myös kulttuurin muutoksesta, joka toivottavasti hellittäisi otettaan tarpeettomasta sukupuoleen perustuvasta jaottelusta, kun puhutaan vanhemmuudesta ja vastuun, hoivan ja rakkauden jakautumisesta.

Lainsäädäntö on ainut tapa varmistaa, että jokaisessa perheessä erilaiset haastavat tilanteet hoidettaisiin aidosti yhdessä ja kuormaa jaettaisiin mahdollisemman tasaisesti. Se loisi tilaa muutokselle, jossa miehen uran itsestään selvästi suurempi sisällöllinen tai taloudellinen painoarvo ei enää automaattisesti jyräisi. Eikä perheiden tarvitsisi laskelmissaan enää päätyä siihen, että isän pois jäänti töistä olisi perheelle taloudellisesti liian suuri isku kantaa.

Kaiken perhepolitiikan tulisi tukea perheiden oikeutta tehdä valintoja, jotka sopivat juuri heille. Tällä hetkellä ongelma on se, että liian monessa perheessä valintoja ohjaa monikerroksinen ja rakenteisiin sekä asenteisiin juurtunut epätasa-arvo ja toisenlaisten valintojen puute.

Oman ajattelun ja toiminnan muuttaminen vaatii meiltä jokaiselta valtavasti rohkeutta. Sekä suhteessa itseemme, että ympäröivään yhteiskuntaan ja vallitsevaan kuvaan siitä, mikä on kenenkin tehtävä ja miten asiat on totuttu tekemään. Liian moni valinta ja malli on edelleen sidottu sukupuoleen.

Ainut oikea suunta on lähteä uudistamaan lainsäädäntöä, rakenteita ja palveluja. Kehittää järjestelmää, joka tunnustaa kaikki erilaiset tavat olla vanhempi ja perhe absoluuttisen tasapuolisesti. Puhutaan sitten kahden tai yhden vanhemman perheistä tai sateenkaariperheiden erilaisista muodoista. Biologisesta vanhemmuudesta, sijaisvanhemmuudesta tai adoptiovanhemmuudesta. Perheiden ja yksilöiden absoluuttinen tasa-arvo on lapsen oikeus ja lapsen etu. Vain tätä kautta meillä on mahdollisuus tehdä perhepolitiikkaa, joka luo hyvinvointia. Sellaista perhepolitiikkaa, joka on ennaltaehkäisevää ja näkee ihmisen ja tarpeen ennen tuottavuutta.

Kaiken tämän jälkeenkin vanhemmuus on edelleen kaiken ihanan keskellä myös äärimmäistä ja haastavaa. Meillä jokaisella on oma tarinamme, jonka takia on tärkeää, ettemme arvioi toisen perheen tilannetta tai tarpeiden todellisuutta suhteessa omiin voimavaroihimme. Mikään ei suojaa ketään meistä siltä, että joskus voimat voivat loppua.

Kiperät tilanteet näyttäytyvät jokaiselle perheelle eri kohdassa. Silloin on tärkeää saada kohdata yhteiskunta, joka katsoo silmiin ja joka uskaltaa puhua vanhemmuudesta sen koko kirjossa. Joka näkee jokaisen vanhemman rakkauden yhtä arvokkaana ja kannattelemisen arvoisena.

Minä jään odottelemaan, tuleeko oksennus tällä kertaa meille kylään vai meneekö se naapuriin. Jos menee, niin uskaltaudun soittamaan ovikelloa ja tarjoamaan apua.