Mistä tietää ettei enää jaksa

Oman elämäni merkittävimmät käänteet ovat syntyneet hetkistä, joissa olen uskaltanut näyttää itsestäni ne puolet, joita olen eniten pelännyt. Puolet joiden vuoksi olen ajatellut etten voi, en saa, en uskalla, en osaa.

Edellinen lainaus on viime syksynä julkaistusta kirjastani Musta tulee isona valkoinen. Lauseen tarkoitus oli valaa lukijaan rohkeutta ja uskallusta näyttää itsensä kokonaisena. Olla peloton. Vahvistaa luottamusta niihin kauneimpiin osiin itsessämme, joita sisimmässämme pidämme kaikkein arvokkaimpina ja kauneimpina.

Lausetta kirjoittaessani olin ajatellut lähinnä kauniita ja kohottavia asioita. Kaiken sen kivun, joka noista sanoista myös kumpusi liitin mielessäni lähinnä nuoruusvuosiin. Menneisyyteen. Aikaan jolloin pelkäsin, että en kelpaisi tai, että elämä ei kantaisi. Nyt olen kuitenkin kypsästi aikuinen. Vahvasti pinnalla ja vuosia luottamusta omaan tarinaani rakentaneena. Olen monella tavalla etuoikeutettu. Päässyt näkemään todeksi monta unelmaa kompuroinnista huolimatta. Olen myös ihanan tytön isä.

Kirjani julkaistiin syksyllä ja minä voin jo huonosti. Vanhat pelot menneisyydestä valtasivat yhä enemmän tilaa ajatuksissani. Kysymykset, jotka luulin jättäneeni taakseni.  Riitänkö, kelpaanko, pystynkö? Hetken päästä kysymykset alkoivat muuttua jo totuuksiksi. En kelpaa, en riitä, en pysty. Muiden onnistumisista tuli uhkia ja ajatuksista päivä päivältä mustempia. Ponnisteluista huolimatta jokin tuntui vetävän jatkuvasti syvemmälle. Aloin pelätä tilanteita ja asioita, joista olin ennen saanut valtavasti voimaa ja merkityksellisyyttä. Tilanteita, joissa olin ollut elementissäni. Aloin pelätä esiintymistä ja puhumista ihmisten edessä. Eduskunnan istuntosalia, toimittajia, kollegoita ja itseäni.

Eräänä päivänä kiirehdin valiokunnan jälkeen työhuoneeseeni hakemaan ulkotakkia ja tarvittavia papereita seuraavaa puhetilaisuutta varten. Työhuoneelta juoksin ulos odottamaan taksia. Seisoin eduskunnan pikkuparlamentin edessä eikä minulla yhtäkkiä ollut mitään käsitystä minne olin menossa. Mikä tilaisuus? Mikä aihe? Yleensä muistan lähes valokuvan tarkasti kaikki kalenterimerkinnät ja tilaisuudet. Tuntui, etten jaksa kävellä kymmentä askelta edessä odottavaan autoon ja kohta pitäisi puhua usean sadan ihmisen edessä. Matkalla muisti palautui, kokosin itseni ja hoidin tilaisuuden kunnialla.

Vastaavia episodeja oli kuitenkin jatkuvasti enemmän ja jokainen niistä jätti jälkensä. Söi ja nakersi kerroksen toisensa jälkeen. Päivä päivältä ohuempi versio minusta saapui illalla kotiin, jossa odotti tyttäreni ja yhteinen elämämme. Aika kotona täyttyi lähinnä ärtymyksestä, huudosta ja turhautumisesta, jota seurasi aina jälkikäteen syyllisyys ja pelko. Miten minulle käy? Miten meille käy? Onko jossain olemassa se hetki, missä tapahtuu jotain peruuttamatonta? Minulle tai hänelle? Mistä tietää ettei enää jaksa?

Olen lukenut ihmisistä jotka joutuvat psykoosiin. Ihmisistä jotka eivät enään pääse sängystä ylös. Omalla kohdalla tuntui, että kierrokset vain kiihtyivät. Suorituskyky oli ehkä se ainut, mitä vielä oli jäljellä. Entä kun sen kuluttaa tappiinsa?  

Kerran olimme illalla tarhan jälkeen puistossa leikkimässä. Tyttäreni laski naama virneessä liukumäkeä ja pyysi minua ottamaan hänet vastaan kutittaen mäen alapäässä. Jokainen lasku oli yhtä ihmeellinen kuin ensimmäinen kerta ja nauru ja kikatus sen mukaista. Katsoin tytärtäni ja ymmärsin, että minun oli vaikea katsoa häntä silmiin. Hänen ilonsa muistutti minua omasta ilottomuudestani.

Joulukuun alussa päätin hakea apua. Tyttärelläni ja hänen hyvinvoinnillaan oli merkittävä rooli. Ilman häntä olisin ehkä vieläkin yrittänyt venyttää oman jaksamiseni rajoja. Odottanut vielä seuraavaan päivään ja katsonut kauanko jalat kantaa. Tämä on kuitenkin hänen lapsuutensa. Meidän yhteisiä ainutkertaisia vuosia. Millaisia muistoja haluan, että hänelle jää? Aika pienen ihmisen rinnalla kulkee niin valtavan nopeasti. Sen olin kuullut monen suusta.

Jäin sairaslomalle 9 joulukuuta. Aluksi ajattelin, että tilanne korjaantuu muutaman viikon levolla. Pidin edelleen kaikki vastuut hyppysissäni. Hiljalleen keskusteltuani lääkärien ja psykiatrin kanssa uskalsin antaa itselleni aikaa. Onnekseni sain kohdata ammattilaisia, jotka katsoivat silmiin ja ottivat vastaan sen minkä keskellä olin. Sanoillaan ja olemuksellaan rauhoittivat. Se mitä kävin läpi oli otettava vakavasti, mutta minulla ei ollut hätää. En ollut huonompi tai heikompi kuin muut. En kuvitellut asioita. Että oli hyvä päätös hakea apua. Vastuullinen teko itseäni, lastani ja työtäni kohtaan.

Mietin myös miten suhtaudutaan päättäjään, joka kaatuu kesken matkan? Johtajuus ja valta näytetään edelleen kovin rikkomattomana. Se ei horju tai kaadu. Siihen ei synny säröjä. Tai jos syntyy, niin se paljastetaan korkeintaan vuosia myöhemmin muistelmissa. Vanha poliittinen kulttuuri on ihannoinut uhrautumista. Päättäjyyden asettamista kaiken edelle. Tässä kohtaa ei voi ohittamatta sitä tosiasiaa, miten miehinen tuo kulttuuri on ollut. Luonut sääntönsä perustuen etuoikeutettuun asemaansa, jossa voi lähes poikkeuksetta luottaa, että joku muu hoitaa sotkut. Hoitaa lapset ja silittää paidat. Muutos on kuitenkin ilmassa. Jopa tämän menneen puolen vuoden aikana on tapahtunut merkittävää muutosta. Erityisen vaikutuksen minuun teki ministeri Lindströmin avoimuus oman uupumuksensa suhteen. Toivottavasti joku päivä sen ei enään tarvitse olla sankarillinen teko vaan osa ihmisyyttä.

Paraneminen on hyvin yksilöllistä. Minulle tärkeintä on ollut tila toipua. Uskallus käydä läpi eri vaiheet ja niiden nostattamat tunteet ja ajatukset. Ympäristö jossa olen voinut käsitellä asioita ilman häpeää. Käsitellä myös häpeää, joka väistämättä nousee pintaan.

Alkukeväästä ulkomaailma tuntui vielä tavoittamattomalta. Katselin ihmisiä kadulla ja ajattelin että kerran minäkin olin yksi heistä. Menossa paikasta toiseen kaikki onnistuneen ja merkityksellisen elämän merkit kohdallaan. Nyt istun niin sivussa, kuin ihminen voi istua. Eniten pelotti, että onko minusta vielä joskus osallistujaksi. Entä jos minä ei palaudukkaan? Niin on käynyt monelle. Minä selvisin vielä suhteellisen vähällä.

Oman toipumisen myötä olen miettinyt paljon muita vastaavassa tilanteessa olevia. Niitä joilla ei ole asiat niin hyvin kuin minulla. Millaista on kohdata mielenterveysongelmia yksin vailla tukiverkkoja tai työttömänä? Tai kun ei saa apua riittävän nopeasti? Miltä tuntuu odotus sen hädän keskellä? Jos ei tulekaan ymmärretyksi, vaan pitää ehkä jopa läheisille todistella tarvitsevansa apua tai ei ehkä uskalla kertoa kenellekään. Käy kaiken läpi yksin ja salassa. Minun reittini oli poikkeuksellisen suora. Pääsin heti työterveyslääkärille. Sain seuraavaksi viikoksi lähetteen psykiatrille. Pystyin heti olemaan läheisteni kanssa avoin omasta tilanteestani ja sain suosituksia terapeuteista. Viikkoa myöhemmin tapasin ensimmäisen terapeutin. Tapasin heti minulle sopivan ihmisen. Minulla oli taloudellisesti mahdollista aloittaa terapia heti. Sen sijaan, että olisin joutunut odottamaan useamman kuukauden tukipäätöksiä ja sittenkin omavastuu käynneistä voi olla kohtuuttoman paljon. Minulla oli vahva tukiverkko ja hoitoapuja lapselle.

Hiljalleen kevään mittaan toivo alkoi palata. Tuntui että ihmisten kohtaamisista saikin taas voimaa ja kontaktia ei tarvinnut pelätä.

Kesän kynnyksellä pää alkoi jo täyttyä uusista ideoista ja ajatuksista. Toivosta itseni ja maailman suhteen. Siitä olen aina syttynyt. Uskosta huomiseen. Uskosta ihmisten potentiaaliin ja kykyyn nähdä toinen toisensa. Uskosta muutokseen ja löytämiseen. Jakamisesta. Tarinoista joissa kaadutaan ja taas noustaan. Siitä että jokaisella olisi oikeus luottaa omaan tarinaansa vailla häpeä. Elämään ilman itsensä peittelyä. Opettelen samoja asioita kuin 15-vuotiaana. Luottamusta omaan tarinaan. Omaan ääneen. Alun lainaus kirjastani on saanut aivan uuden merkityksen.

Olen palannut työhöni kansanedustajana. Mukana Porin SuomiAreenalla 10.-13.7.2017.