Turvallinen maa?

Hallitus ilmoitti viime viikolla tiedotustilaisuudessa, että ei tue EU:n yhteistä vastuunjakomekanismia turvapaikanhakijoihin liittyen. Tämä tarkoittaa sitä, että Suomi hylkää vastuunsa Euroopan pakolaiskriisin hoitamisessa ja haluaa rakentaa muurit EU:n ympärille. Nämä muurit ovat tähän asti maksaneet miljardin vuodessa. Sen sijaan hallitus tukee tavoitetta EU:n yhteisestä listasta ”turvallisista maista”, joiden kansalaisille ei myönnettäisi turvapaikkaa.

Tällainen linja jättäisi ulkopuolelle demokratiaa puolustavia aktivisteja diktatuurien alla, vainottuja etnisiä ryhmiä ja esimerkiksi murhayrityksen kohteeksi joutuneen transihmisen Serbiassa. Kun listataan ”turvallisia maita” ei pystytä huomiomaan, että niitten sisällä tapahtuu merkittäviä ihmisoikeusloukkauksia eri ihmisryhmiä tai yksilöitä kohtaan.

Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita yhdistävät kaksi asiaa. Pelko ja hätä.

Emme voi tehdä tällaisia linjauksia perustuen kapeaan ajatteluun sodasta, kriisistä ja turvattomuudesta. Maailmassa on useita sotia ja niissä on useita kerroksia.

Ruohonjuuritasolla painotamme yksilön kohtaamisen merkitystä ja saman tulisi tapahtua myös  tehokkaan ja oikeudenmukaisen järjestelmän tasolla. Vain näin pystymme tarjoamaan turvaa kaikille sitä tarvitseville ja sitä kautta olemaan osa rauhaa ja ratkaisuja.

Suomi on sitoutunut YK:n pakolaissopimukseen eli niin sanottuun Geneven sopimukseen, joka turvaa kaikille maailman ihmisille oikeuden paeta sotaa ja mahdottomia elinolosuhteita. Myös suomalaisilla on sama oikeus, jos tänne syttyy sota tai joitakin ihmisryhmiä ryhdytään vainoamaan.

Jatkosodan jälkeen, kun meillä meni heikosti ja meitä oli vähemmän sodan runtelemassa maassa, onnistuimme sijoittamaan 430 000 evakkoa, joista suurin osa oli Karjalasta. Kotiseuduiltaan joutuivat muuttamaan pois myös petsamolaiset sekä osa Sallan ja Kuusamon asukkaista. Evakkojen asuttaminen ja kotouttaminen on tarina onnistumisesta, se on tarina jota kerromme mieluusti, sillä se kertoo meistä ja kyvyistämme silloin kun hätä on suuri.

Tänä päivänä olemme yhteiskuntana vahvempi kuin tuolloin ja hätä on myös tällä kertaa suuri, vaikka se ei ole rajojemme sisällä. Meillä on yhteiskuntana mahdollisuus lievittää vainottujen ihmisten hätää ja kärsimystä. Se on myös velvollisuutemme.

Millaisen tarinan haluamme kertoa siitä, miten suhtauduimme hädässä olevien ihmisten kärsimykseen? Miten käsittelimme tätä kriisiä? Onko se tarina toivosta vai häpeästä? Me päätämme sen nyt osana Eurooppaa.

Kansanedustaja Jani Toivola yhdessä ihmisoikeusaktivisti Maryan Abdulkarimin kanssa.