F-sanan puolesta

Lähimmät ystäväni ovat lähes poikkeuksetta olleet naisia. Olen aina kokenut naisten maailman turvalliseksi ja vapauttavaksi. Monella tapaa omakseni. Silti joudun miehenä tunnustamaan, että en pysty aidosti tavoittamaan sitä, mitä on olla nainen tämän päivän Suomessa. On siis uskallettava kysyä. Miltä tuntuu olla nainen, jonka perään huudellaan? Miltä tuntuu tytöttely tai omasta tahdosta riippumaton esineellistäminen? Miltä tuntuu kokea, ettei elämä ja unelmien toteutuminen olekaan vain omissa käsissä, vaan niihin vaikuttaa myös sukupuoli?

Olen keskustellut aiheesta paljon erilaisten tyttöjen ja naisten kanssa. Tarkastellut lainsäätäjänä työelämää, ja kansalaisena seurannut vierestä erilaisia arjen tilanteita ja julkista kuvastoa sukupuolirooleista. Naisen palkka on edelleen pienempi kuin miehen, naisen mahdollisuudet edetä työelämässä eivät toteudu yhtäläisesti miesten kanssa, ja tiettyyn ikäryhmään kuuluvien naisten työllistyminen on vaikeampaa kuin miesten. Ongelmaa syventää entisestään Suomen poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat. Karu tosiasia on myös se, että naiset kohtaavat edelleen huomattavan paljon väkivaltaa yhteiskunnassamme.

Näiden asioiden tunnustaminen ei ole uhriutumista. Kyse on lähtökohtaisesta uskosta jokaisen ihmisen ja elämän tasavertaisuuteen. Kaikki naiset eivät myöskään tunnista omasta elämästään syrjintää, sillä se saattaa olla piilossa, syvällä yhteiskunnan rakenteissa, joihin olemme niin tottuneita, ettemme niitä edes huomaa. Kun puhumme naisten tasa-arvosta, osumme myös kaikkea kannattelevaan kehikkoon, jossa edelleen yhteiskunnan ylin päätäntävalta ja omistus ovat vain hyvin kapealla otannalla yhteiskuntamme ihmisistä.

Olen avoimesti feministinen kansanedustajaehdokas. Yleinen tasa-arvon vaatimus ei kuitenkaan vielä edistä asioita. On uskallettava nimetä ryhmiä, puuttua asioihin ja tehtävä poliittisia valintoja. Konkreettisin tapa edistää naisten tasa-arvoa on vanhempainvapaiden tasavertaisempi jakaminen sekä vanhemmuuden kustannusten jakaminen molempien työnantajien kesken. Myös yhden vanhemman perheet sekä sateenkaariperheet tulee ulottaa samojen oikeuksien ja mahdollisuuksien piiriin.

Mielestäni paras malli on vihreiden ajama 6+6+6, jossa vastikkeellinen vanhempainvapaa kestää 18 kuukautta. Kuusi kuukautta sekä isälle että äidille ja viimeinen kuusi olisi perheiden vapaasti päätettävissä. Tutkimukset osoittavat, että tähänastinen miehen roolin kasvu kotona on tapahtunut juuri lainsäädäntö edellä. Rakenteiden muuttuessa avautuu uusia mahdollisuuksia, syntyy kulttuurinmuutosta ja uusia valintoja.

Olen saanut nyt reilun vuoden seurata pienen tyttäreni kasvua. Pienen naisen alun ensimmäisiä askelia, ihmettelyä, kokeilua, yrittämistä ja ennen kaikkea loputonta uskoa omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin. Maailmaan, jossa aina tulee kohdatuksi, kannatelluksi ja rakastetuksi. Suurin oppi itselleni vanhempana on ollut seurata sivusta. Roolini vanhempana ei olekaan asettaa hänelle valmiita kehikkoja tai reittiä, joka minun mielestäni takaisi hyvän elämän. Suurinta rakkautta ja rohkeutta on kulkea vierellä. Uskaltaa ottaa vastaan kaikki, mitä hänestä itsestään nousee, mitä hän matkallaan löytää. Etten koskaan vanhempana omien pelkojeni vuoksi pyrkisi ohjaamaan, vaientamaan tai asettamaan ehtoja hänen naiseudelleen. Tätä toivon kaikille. Maailma on täynnä rohkeita naisia, jotka ansaitsevat unelmiensa toteutumisen.

P.S.: Keskustelin aiheesta FemAct-liikkeen Heli Paatelan ja Jenni Herkaman kanssa. Katso keskustelu tässä tai osoitteesta www.youtube.com/janitoivola.