Riittäisikö rakkautta kaikille?

Työn ja perheen yhteensovittaminen on aihe, joka herättää paljon erilaisia tunteita. Ylipäätään lapset ja heihin liittyvät valinnat herättävät paljon tunteita. Moninainen vanhemmuus etsii vielä uomaansa yhteiskunnassamme. Se, että uskaltaisimme kurottaa yhteiskunnan arvomaailman ja myös lainsäädännöllisen suoja koskemaan kaikkia olemassa olevia perheitä.

Tehdessäni omaa päätöstäni ehdolle asettumisesta tulevissa vaaleissa, mietin paljon pientä tytärtäni. Hänen tarpeitaan ja omia tarpeitani. Mikä on lapsen paras? Onko minulla rahkeita suoriutua sekä työstä, jota kohtaan koen intohimoa, että vanhemmuudestani. Olin toivonut lasta pitkään. Onko silkkaa ahneutta toiveen toteuduttua asettaa vielä toiveita työelämää kohtaan?

Ehkä kaikesta tästä pohdinnasta haasteellisinta teki asioiden erillisyys. Työ tai lapsi. Kahden maailman pitäminen erillään ja minä juoksemassa niiden väliä syyllisyys ja riittämättömyyden tunne kintereilläni. Mitä jos molemmat asiat mahtuisivatkin samaan maailmaan limittäin ja lomittain. Päivästä ja vuorokaudenajasta riippuen toinen enemmän valokeilassa. Olisiko helpottavaa ajatella, että rakkautta ja intohimoa olisikin jaettavaksi rajallisen määrän sijaan rajattomasti? Ei vain yhteen asiaan. Kuuntelin aamulla ratikkapysäkillä rakkauslaulua. Yhden biisin aikana, aurinkoisena aamuna ja kiitollisuuden puuskassani ehdin tuntea samanaikaisesti syvää rakkautta sekä tytärtäni että työtäni kohtaan. Ehdin myös ajatella lämmöllä äitiä, työkavereita ja parasta ystävääni.

Helpottaisiko työn ja perheen yhteensovittamista jo pelkkä intohimon tai rakkauden käsitteen laajentaminen, raja-aidan purkaminen yksityisen- ja työminän välillä. Ei tarvitsisi valita, jos ei halua. Voisi vaan olla avoimempi ja antaa koko elämän kulkea mukanaan kaikkinensa, mihin tahansa meneekin. Jos lapsi on valvonut yöllä ja olen aamupalaverissa täysin kohmeessa, mitä jos sanoisinkin sen ääneen sen sijaan, että ajattelisin, ettei yksityisiä asioita saa tuoda työpaikalle. Kaikkinainen asioiden pitäminen sisällään lisää kuormaa ja tuo näkymättömiä esteitä, jakaminen taas tasoittaa huomattavasti tietä.

Olemalla avoin tukee sekä itseään että muita yhteisön jäseniä. Avoimuuden kulttuurin lisääntyminen tukee mahdollisuuksia antaa ja saada apua, tukea ja ymmärrystä. Oli perheellinen tai ei, olemme kaikki kokonaisia haavoittuvia ihmisiä ja myös työpaikalle astelemme omina herkkinä persoonina. Mitä enemmän avaamme suutamme ja valotamme tarinaamme, sitä enemmän meidän on myös mahdollisuus saada ympäristöltä kaipaamaamme tukea ja ymmärrystä. Sekä niitä käytännön asioita, jotka auttavat minua nousemaan omaan kukoistukseeni ja näyttämään ne parhaat puolet itsestäni. Lisäämällä avoimuutta ja ääneen sanomista työyhteisöissä vähennämme myös väärinymmärryksiä, tulkintoja ja ohi katsomista. Mitä enemmän rajoja, kynnyksiä ja hiljaisuutta, sitä enemmän menetettyjä tilaisuuksia.

Myös työhön ja perheisiin liittyvä lainsäädäntö ja sen kehittyminen lähtee meistä ihmisistä. Arvoista, tavoista ja tottumuksista, joita kannamme mukanamme. Uskalluksesta kokeilla uusia tapoja olla työntekijä, työyhteisö ja työnantaja. Muutoksen täytyy kuitenkin alkaa meistä. Mitä enemmän raotamme ovia, etsimme välillemme yhtymäkohtia ja luomme ymmärrystä toistemme elämäntilanteille, sitä useampi taakka putoaa hartioilta. Ihmisestä ilman taakkaa ja salattavia asioita riittää rakkautta kaikille.