Monimuotoisuus talouspolitiikan ytimessä

TV2:n tällä viikolla lähettämän A2-kehitysvammais-illan keskustelu oli ihanaa katseltavaa. Jo omassa toteutuksessaan ohjelma toi pintaan moninaisuuden ytimen: osallisuutta oman tekemisen kautta. Ovet avattiin ryhmälle, joka valitettavan harvoin pääsee ääneen, mutta kun säppi oli auki, puhetta ja elämäntarinoita tulvi ovista ja ikkunoista. Kun ihmiset päästettiin ääneen, syttyi myös monimuotoisuus eloon. Ohjelmassa ei ollut kahta samanlaista tarinaa tai tarvetta.

Samalla kun saavutamme tärkeitä merkkipaaluja kohti yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa, kasvaa myös monimuotoisuuden vaade. Yhteiskuntajärjestelmä ei voi enää pohjautua yksiulotteiseen kuvaan elämästä tai siitä, miten ihminen toimii, motivoituu, tuntee vastuuta tai osallisuutta, on onnellinen tai kokee elämänsä merkitykselliseksi.

Tämä kaikki puhuu sen puolesta, että monimuotoisuuden tulee olla myös talous- ja rakennepolitiikan ytimessä. On täysin turhaa rakentaa uusia palveluita, jos ne eivät pohjaudu ihmisten tarpeisiin tai muuten vastaa elämän todellisuutta tänään. Monimuotoisuus on kustannustehokasta ja ennaltaehkäisevää. Ne toiveet, mitä asetamme velkasuhteen taittumiselle, talouskasvulle, uusien yritysten ja ideoiden synnylle, hyvälle koulutukselle tai tuottavalle työelämälle voivat toteutua vain monimuotoisuuden kautta. Ilman ihmisiä kaikki nämä tavoitteet ovat vain teorioita ilman liikettä tai henkeä. Vasta kun saamme ihmiset mukaan, voi matka alkaa kohti kehitystä ja tulevaa.

Monimuotoisuus pitää vahvasti sisällään eri vähemmistöjen oikeudet. Se on vahvasti tasa-arvokysymys, mutta se on myös huomattavasti laajempi kysymys. Monimuotoisuus on ihmisenä olemista. Jokaisen yksilön ja perheen tilanne on eri. Ihmiset ovat erilaisia. Perheet ovat erilaisia. Elämänvaiheet ovat erilaisia. Monimuotoisuus haastaa meidät päättäjinä, virkamiehinä ja eri alojen asiantuntijoina, toimemme ammattilaisina.

Omaan perheeseeni kuuluvat minä ja tyttäreni sekä äiti, joka on asunut tyttäremme syntymästä asti meistä erillään. Minusta tuli tyttäreni syntymän hetkellä lähivanhempi. Tyttäreni tapaa säännöllisesti myös äitiään. Muistan, kun astelimme ensimmäistä kertaa neuvolaan raskauden alkuvaiheessa. Tilanne itsessään oli jännittävä, mutta huomasin myös pelkääväni, miten meidät otetaan vastaan neuvolassa. Emme edusta yleisintä perhemuotoa ja olin kuullut hurjia tarinoita. Kun astuimme huoneeseen, näin heti hoitajan kasvoilta, että häntä jännitti vielä viisi kertaa enemmän. Mietin mielessäni, mitä tästä mahtaa tulla.

Istuimme alas ja vaivautunut ja hapuileva oleminen jatkui. Sitten täysin yllättäen hoitaja huokaisi syvään, avasi suunsa ja sanoi ratkaisevan lauseen: ” minun täytyy tunnustaa, että teidän perhemuotonne on minulle täysin vieras ja tarvitsen teidän apuanne voidakseni palvella teitä.” Tällä yksinkertaisella lauseella hän ammattilaisena päästi irti rooleista ja olettamuksista. Hän rikkoi ammattilaisuuden tunnusmerkit pyytämällä apua ja samalla avasi oven todelliselle ammattilaisuudelle ja palvelulle, jossa meidän perheemme tuli aidosti kohdatuksi. Haluan uskoa, että jätimme perheenä oman jälkemme myös osaksi järjestelmää. Otimme yhdessä askeleen kohti monimuotoisuutta, joka katsoo silmiin ja lähtee ihmisestä.