Ihminen, joka käveli vastauksensa yli

Tarkastusvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Tuija Brax nosti esille Helsingin Sanomien haastattelussa (12.9.) naisten vähäisen määrän merkittävissä valta-asemissa suomalaisessa politiikassa. Helsingin Sanomat jatkoi aiheen käsittelyä pääkirjoitussivulla (13.9.) esittäen, että naisten pitäisi uskaltaa pois mukavuusalueiltaan ja vaatia nykyistä painavampaa asemaa vähintään budjetin valmistelussa. Mikä on tuo mukavuusalue ja mitä se pitää sisällään?

Lause pitää herkästi yllä vahingollista mielikuvaa siitä, että naisten yhtenä joukkona suosimat työskentelytavat tai painottamat asiat eivät johda valtaan, eivät sisällä ratkaisuja yhteiskunnan kannalta ratkaiseviin kysymyksiin tai eivät muuten omaa riittävää painoarvoa politiikan ytimessä. Ikään kuin katsoisi budjettia väärien lasien kautta. Pöytään pääsee, jos vaihtaa uudet pokat.

Yksilön ei tulisi olla pakotettu muuttumaan vallan ja vaikutusmahdollisuuksien edessä. Mitä matalampi on vallan kynnys, sitä laajempi on valtaan pyrkijöiden sekä ratkaisujen kirjo. Mitä enemmän johtajuus ja valta lähtevät yksilön omista ominaisuuksista, sitä pelottomampaa ja muiden vahvuuksille rakentavaa ja kuuntelevaa johtajuutta on tarjolla. Keinot tämän saavuttamiseksi ovat hyvin yksinkertaisia, jos sitä aidosti haluamme ja tavoittelemme.
Jos pidämme yllä hyvin kapeaa mielikuvaa johtajuudesta ja ratkaisujen kirjosta, kävelemme monien potentiaalisten vastausten yli. Olisikin tärkeää nähdä monta erilaista johtajuuden mallia vierekkäin. Se tarkoittaa kykyä nähdä yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden kirjo mahdollisimman laajana niin, että määrittelyn tekevät yksilöt eikä tietty koskematon valtakulttuuri. Jo lapsena meitä opetettiin pitämään mielessä, että ehkä juuri sillä luokan hiljaisimmalla saattaisikin olla vastaus, jota koko luokka janoaa. Jos vain maltamme kuulla ja nähdä.

Väitän, että vallan matalamman kynnyksen perimmäisenä esteenä ei ole minkään ryhmän yksittäinen ominaisuus kuten sukupuoli, ikä tai rotu. Valtaan pääsijöiden joukko ja sitä kautta ratkaisujen kirjo kapenee jo huomattavasti ennen yksilöä. On enemmänkin kyse yhden maailmankuvan varjelusta.

Tämän hetken valtakulttuuri ja sen sisälle mahtuvat vaikuttajat määrittävät, mitä on hyvinvointi ja tulevaisuus, sen uhat ja mahdollisuudet. Tältä pohjalta tehdään poliittiset päätökset ja luodaan yhteiskunnan rakenteet. Erilaisten poliittisten painotusten sijaan kyse on syvemmällä olevasta käsityksestä siitä, mikä ylipäätään on yhteiskunnallisesti merkittävää. Kyse on poliittisen historian viitoittamasta mallista, jota toteuttavat kaikki poliittiset puolueet ja jonka läpinäkyvyyttä poliittinen media vartioi, samalla sapluunalla. Mallin ulkopuolelta ei raportoida eikä osallistuta poliittiseen keskusteluun. Tämä asettaa kyseenalaiseen valoon poliittisen järjestelmän läpinäkyvyyden ja toisaalta median roolin demokratian turvaajana ja kansan etujen valvojana.

Valtakunnan politiikan määrittäjät koostuvat hyvin rajatusta joukosta poliittisia päättäjiä sekä politiikan toimittajia. Ryhmässä vallitsee hämmentävän yksimielinen käsitys siitä, mikä on poliittisesti merkittävää ja mikä ei. Tämä maailmankuva näyttää ammentavan aikakaudesta johon kasvettiin, omasta henkilökohtaisesta intohimosta poliittiseen järjestelmään sekä sen mekanismeihin ja historiaan. Iso rooli on myös sillä, mitä meille on opetettu politiikan olevan. Merkittävänä moottorina toimii myös oma tai edustetun organisaation asema. Ryhmän sisällä poliitikkojen ja toimittajien välinen dialogi ylläpitää ja edistää molempien ryhmien edustajien valtaa ja asemaa.

Samaan aikaan politiikan ulkopuolella nojaudutaan jatkuvasti enemmän mm. yritysmuotoilija Ville Tolvasen nimeämään sosiaalisen median ”avokeittiömalliin”, jossa kenelläkään ei ole aseman kautta annettua valtaa määrittää yhteiskunnan ja ihmisten kannalta merkityksellisiä asioita. Valta vaihtuu joka päivä ja me valitsemme, mikä näkemys tai mielipide on kärjessä synnyttämässä keskustelua, herättämässä tunteita ja luomassa muutosta.

Jani Toivola, kansanedustaja (vihr.)

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipidesivulla 29.9.2014