Musta Barbaari

Kuuntelin muutama päivä sitten Yle Puheen haastattelua Mustasta Barbaarista eli James Nikanderista. Keskustelu polveili Nikanderin uudessa kirjassa, musiikissa ja hänen kulttuuritaustassaan.

Kesken haastattelun iski valtava hämmennyksen ja jopa häpeän tunne. Tajusin, että minulta on 12 vuotta sitten tummaihoisena nuorena näyttelijänä kysytty täysin samoja kysymyksiä ihonväristä ja suomalaisuudesta.

Eikö meillä ole 12 vuoden aikana kertynyt tämän enempää tietoa monikulttuurisuudesta, jotta voisimme keskustella asiasta jo syvemmällä tasolla? Me emme tule ikinä näkemään ihonvärin taakse, jos emme uskalla viedä keskustelua ”miltä tuntuu olla musta” -tasoa pidemmälle.

Näillä yksinkertaisilla kysymyksillä haastateltavasta tehdään passiivinen näytekappale, vierailija. Ei aktiivinen yksilö ja yhteiskunnan kommentaattori. Musta Barbaari on kuitenkin oman käsitykseni mukaan aktiivinen ja omaehtoinen toimija, joka tekee mitä haluaa. Hän kiertää muun muassa kouluissa puhumassa koulukiusaamisesta ja hän edustaa varmasti monelle nuorelle oman tien kulkijaa, joka on lähtenyt tavoittelemaan omia unelmiaan.

Samaan aikaan taiteessa, tutkimuksessa ja kirjallisuudessa monikulttuurisuuden teemaa käsitellään jo huomattavasti moninaisemmalla tasolla. Väestöliitto on juuri julkistanut TED-hankkeeseen liittyvän tutkimuksen eri kulttuuriryhmistä Suomessa. Tutkija Anna Rastas on toimittanut kirjan: ”Kaikille lapsille – lasten kirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa”, jossa pohditaan tarinoiden ja satujen merkitystä moninaisuuden näkökulmasta.

Mustan Barbaarin haastattelun lisäksi kuuntelin samana päivänä myös Norjan aamu tv:n haastattelun 13-vuotiaasta lapsesta, joka koki syntyneensä väärään kehoon. 8-vuotiaasta asti häntä oli oman toiveensa mukaisesti kasvatettu tyttönä. Keholtaan hän on vielä poika, mutta toivoo saavansa siihen aikanaan iän myötä muutoksen. Haastattelussa seurattiin, kun hän meni sovittamaan topattuja rintaliivejä, puhuttiin miltä tuntuu olla pojan kehossa ja kuunneltiin äidin ajatuksia muutoksesta, luopumisesta ja uuden tilanteen hyväksymisestä vanhemman näkökulmasta. Ohjelmassa mentiin syvälle ja katsojana jopa välillä jännitti uskaltaako toimittaja kysyä vielä tuonkin kysymyksen.

En rinnasta aiheita, mutta ottaisin oppia käsittelytavasta. Toimittaja Yle Puheessa teki varmasti vilpittömästi työtään ja pyrki välittämään tärkeää kuvaa. Syvyyden ja näkökulman puute kääntyy kuitenkin koko aiheen väheksymiseksi. Mielestäni keskustelulta täytyy vaatia ja uskaltaa enemmän. Se on avain myös rasismin ja syrjinnän aitoon tunnustamiseen ja kitkemiseen.

Suomessa on rasismia, se on syvää, kivuliasta ja väkivaltaista. Se ei ole millään tavalla oikeutettua ja meidän täytyy pystyä suojaamaan ihmiset siltä. Ilman vakavaa keskustelua voimme löytää vielä edestämme yhteiskunnan, jossa ihonväri, kieli ja kulttuuri ovat sukupolvelta toiselle periytyviä esteitä yhteiskunnallisen osallisuuden, koulutuksen ja työelämän tiellä.

Rohkeaa, pelotonta, taustoitettua ja huumorilla höystettyä keskustelua identiteetistä tarvitaan kipeästi. Meillä pitäisi olla jo tarpeeksi tietoa siitä, miltä tuntuu olla musta valtaväestöltään valkoisessa yhteiskunnassa.

Nyt pitäisi kysyä, mitä pitää tehdä tai mitä yhteiskunnastamme puuttuu. Tarvitsemme tarinoita, mutta emme ehkä enää niinkään tarinoita erilaisuudesta. Yksilöllisyys on sisäänkirjoitettuna jokaisen meidän tarinassa.

Kirjoitus on julkaistu Iltalehden blogissa 22.8.2014