Jani Toivola: Meitä on nyt kaksi

Tässä kirjoitukseni Inhimillisiä Uutisia -kirjoitussarjasta:

http://www.inhimillisiauutisia.fi/item/486665

Kansanedustaja Jani Toivola kutittelee lukijoiden kyynelkanavia isyyslomaltaan. Parikymppisestä asti omasta lapsesta haaveillut Janin unelma tuli toteen kuusi kuukautta sitten.

Tulostasi on nyt aikaa puoli vuotta. Aika on pitkä ja lyhyt yhtä aikaa. Toisaalta pelkkää sumua ja samalla kirkkain ja merkityksellisin jakso elämässäni.

Toin sinut laitokselta kotiin ja asetuimme taloksi. Loimme oman arjen ja juhlan. Etsimme rutiineja ja opettelimme ajankäsitystä. Mietin, miten joku voi syödä ja nukkua loputtomana janana.

Ulkoilimme haparoiden ja varoimme pakkasta. Olit talven lapsi, mutta tulinen sielultasi.

Hiljalleen opimme toistemme rytmin ja löysimme uomamme. Välillä olemme tarvinneet etäisyyttä, pientä hengähdystaukoa toisistamme. Tunti tai kaksi on riittämiin. Sen jälkeen kirjaimellisesti juoksen keskustasta kotiin, moottorina ikävä.

Välillä katson sinua etäältä, elämäämme ulkopuolisena ja huokaan syvällä sisimmässäni: olet tyttäreni. Et ole lähdössä tai lainassa, vaan tässä myös huomenna.

Ja kun joskus lennät pesästä, olet silti minussa. Aina sydämessäni. Huolen, hurmion ja huuman vaihtelevina varjoina sielussa.

Olit hartaasti toivottu ja odotettu. Ennen tuloasi puhuin monissa yhteyksissä kaipuusta vanhemmuuteen. Yritin oman kaipuuni kautta koskettaa myös laajempaa aihetta jokaisen oikeudesta vanhemmuuteen. Että kaikki olisivat tunnustettuja ja yhteiskunnan turvaamia.

Kerran liikennevaloissa eräs nainen tuli puhumaan ja sanoi, että synnyttäisi minulle lapsen, jos vaan vielä fyysisesti voisi. Myös moni mies tuli puhumaan tai kirjoitti kiitollisena. – Oli kaivannut keskustelua miehen kaipuusta isäksi, toiveesta kannatella uutta elämää.

Minulta kysyttiin, mitä vauvakuume on. Minulle se oli kaipuuta arkisiin kuviin, joita näin ympärilläni. Kuvia vanhemmista elämänsä mankelissa. Loputtomassa vuoristoradassa, joka ei näyttäytynyt yksinkertaisena ja suorana.

Oli selvää, että taipaleella oli paljon rakkautta, mutta myös paljon väsymystä, omasta luopumista ja äärirajoille venymistä. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Halusin mukaan samaan mankeliin. Kaipasin arkeeni äärirajoilla olevaa läsnäoloa.

Et tuo iloa vain minulle vaan myös laajalle joukolle ihmisiä ympärillämme. Kaikki nekin paikat, joihin jännitin viemistäsi, yllättivät. Junassa, bussissa, kokouksessa tai kaupan jonossa, synnytät iloa ja avoimuutta ympärillesi.

Samalla minäkin pääsen kuin varkain osalliseksi avoimemmasta maailmasta, jossa ankkureina ovat katse, nauru ja kosketus.

Moni on kysynyt, miten jaksan yksin. Onhan se intensiivistä, minä vastaan. En toisaalta muuta odottanutkaan. Välillä väsyn, mutta enimmäkseen jaksan. Turvaverkko ympärillämme on laajalle levinnyt.

Välillä mietin yhteiskunnan ideaalia perheestä. Ympärilläni huomaan, että kaksi vanhempaa saattaa jäädä enemmän yksin kuin yksi. Yhden kohdalla ympäristö on valppaana ja valmiina tukemaan.

Kahden kohdalla ajatellaan, että kaksi voi tukea toisiaan. Samalla molemmat saattavat altistua samalle väsymykselle. Samoille mankeleille ja jylläävälle muutokselle elämässä. Kahdella ei olekaan aina voimia tukea toisiaan. Tukiverkko ympäriltä on loitonnut ja yhtäkkiä kaksi ihmistä ovat enemmän yksin kuin se yksi.

Joskus menetän malttini. Kohtelen sinua kuin vertaistani. Vaadin suhteellisuudentajua ja kohtuutta. Kykyä antaa minun keskittyä rauhassa.

Tiedän, että olet ollut maailmassa vasta kuukausia etkä edes seiso omilla jaloillasi. Silti tunne jyrää ylitseni ja huomaan hiiltyväni. Ehkä sekin on rakkautta.

Kaikki näkyy ja tulee esiin. Kaikki on hyväksyttävä itsessä ja toisessa.

Elämäsi polulle toivon yhteiskuntaa, joka katsoo silmiin. Ettet koskaan joutuisi kokemaan, että perheesi on jotain vähemmän tai vääränlainen. Ettei mieleesi koskaan hiipisi ajatusta, että vaihtamalla asiat paranisi ja olemalla hiljaa, kertomatta omasta taustastaan, pääsee helpommalla välttäen vihan ja ulkopuolisuuden.

Meitä on kaksi. Me ollaan perhe.

Jani Toivola