Ymmärrystä ja osallisuutta – mistä budjettiriihessä on kyse? Osa 1

Viime viikkojen keskustelut eri medioissa ovat keskittyneet vahvasti Suomen taloudellisen tilanteen arviointiin. Tärkeää keskustelua käydään kuitenkin vahvasti siitä olettamasta, että nämä vaikeat talouden kuviot olisivat kaikille tuttuja. Asia on kuitenkin hyvin monimutkainen eikä millään muotoa selvä. Haluan tällä blogilla parhaani mukaan avata vallitsevaa tilannetta, syitä ja seurauksia ja omia näkemyksiäni ratkaisuista. Ymmärrys luo osallisuutta, jonka kautta syntyy tarvittavaa tahtoa ja uusia mieliä pohtimaan ratkaisuja. Blogi on kaksiosainen.

Hallitus lähestyy syksyn budjettiriiheä poikkeuksellisen hankalissa olosuhteissa. Vienti ei vedä toivotulla tavalla ja taloutemme kivijalat, metsäteollisuus sekä tieto-ja viestintäteknologia, ovat rakennemuutosten kourissa. Eli olemme menettäneet perinteisiltä vahvuusalueiltamme pysyvästi ja paljon työpaikkoja eikä tulevaisuus lupaa parempaa.

Jotta valtiontalous saataisiin pitkällä tähtäimellä kestävälle uralle, Suomen tulisi leikata menoja ja korottaa veroja yhteensä noin 9 miljardin euron verran. Kyse on niin sanotusta kestävyysvajeesta. Se kuvaa julkisen talouden (valtio ja kunnat) tulojen riittävyyttä menojen kattamiseen pitkällä aikajänteellä. Kyse on aina arviosta.

Menoleikkausten ja veronkorotusten eli niin sanotun menosopeutukset keinot ovat kovin rajallisia. Etenkin tilanteessa, jossa vienti tökkii, kotimaisen kysynnän merkitys kasvaa. Julkisen talouden menosopeutus johtaa työttömyyden lisääntymiseen, kotimaisen ostovoiman heikentymiseen, palvelutarpeen kasvuun ja palvelutason laskuun.

Kun yritysten tilauskanta ja sen myötä kannattavuus laskee, yrityksen on vähennettävä kustannuksia ja lisätä tuottavuutta. Tämä tarkoittaa suomeksi sanottuna sitä, että yrityksen on pakko lomauttaa ja/tai irtisanoa työntekijöitä tai laittaa lappu luukulle. Mitä enemmän yritykset irtisanovat työntekijöitä, sitä vähemmän yritysten tuotteet ja palvelut käyvät kaupaksi kotimarkkinoilla.

Syy on yksinkertainen. Kun henkilön tai hänen perheenjäsenensä tulot pienenevät ja epävarmuus tulojen riittävyydestä kasvaa, kotitalouksien on pakko myös kuluttaa vähemmän eli säästää enemmän. Tämä vaikuttaa julkiseen talouteen kahta kautta. Työttömyys lisää julkisia menoja ja vähentää saatavia verotuloja. Näin ollen valtion ja kuntien on käytettävä vähemmän rahaa palveluiden järjestämiseen. Jos ihmiset eivät saa tarvitsemiaan palveluita, ongelmat pitkittyvät ja mutkistuvat.

Liiallinen menosopeutus on itsensä maalaamista nurkkaan. Emme voi myöskään turvautua loputtomasti velkarahaan. Suomi saa tällä hetkellä kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta edullista lainaa eli maksamme toisin sanoen lainoista edullista korkoa. Luottokelpoisuutemme on parasta AAA-luokkaa. Emme voi kuitenkaan tuudittautua hyvän olon tunteeseen. Jos kansainväliset rahoitusmarkkinat kokevat, että Suomen julkinen talous elää liian velkavetoisesti eikä takaisinmaksukykyymme luoteta, luottokelpoisuusluokkamme heikkenee. Se tarkoittaa korkeampia korkokuluja.

Edellä mainituista syistä, Suomen on pakko hillitä velkaantumista ja tehdä sellaisia poliittisia ratkaisuja, joiden kautta voimme osoittaa, että julkisen taloutemme tulot ja menot ovat pitkällä aikajänteellä tasapainossa. Ainoa järkevä tie ulos talouskurimuksesta on tehdä samanaikaisesti talouden rakenteita pitkällä aikajänteellä oikaisevia päätöksiä (mm. eläkeiän alarajan nostaminen, työn ja sosiaaliturvan yhteensovittaminen) sekä käyttää väliaikaisena suhdannepoliittisena toimena velkaelvytystä.

Jos käytämme velkarahaa viisaasti, voimme luoda uusia työpaikkoja ja yrityksiä sekä saattaa taloutemme sellaiselle kasvu-uralle, joka mahdollistaa omien menojen kattamisen sekä velkojen takaisinmaksamisen. Tätä tarkoitetaan elvytyksellä. Tämä on ainoa tapa turvata hyvinvointiyhteiskunta ja pitää huolta heikoimmista. Rakenteiden uudistaminen ei tapahdu yhdessä yössä ja onnistuminen edellyttää luottamusta siihen, että olemme kaikki samassa veneessä, ketään ei jätetä ja jokaisen selkään annetaan vain omien voimien kokoinen kantamus.