Tahtojen välistä vuorovaikutusta

Luin tänä aamuna Helsingin Sanomista kaksi riemastuttavaa artikkelia ihmisistä, jotka ovat löytäneet omien taitojensa kautta kutsumuksensa. Itsensä toteuttamisen lisäksi he ovat päättäneet valjastaa lahjansa myös yhteiskunnan palvelukseen. Näin he ovat löytäneet omista taidoistaan uusia välineitä, joilla vastata yhteiskunnan haasteisiin tai tuoda peliin jotain aivan uutta, jolla edistää hyvinvointia ja parempaa tulevaisuutta.

Kaupunkitaiteilija Meiju Niskala aloitti aikanaan uransa Eufrosiina Urbanus -hahmolla, joka seikkaili lähes 200 päivää ympäri Turkua. Pyrkimyksenään tuoda erilaisilla performansseilla kaupunkilaisille iloa ja hämmästelyn aihetta. Samalla tarkoituksena oli myös saada ihmiset näkemään kaupunki ja ihmiset uudessa valossa. Rohkaista kulkijoita kohtaamisiin ja haluun ylittää pelkkä päivittäinen eloonjäämistaito. Toisessa jutussa 21-vuotias barista Kalle Freese on päättänyt suorittaa siviilipalveluksen kouluttamalla ilman tutkintoa tai työtä olevista nuorista kahvibaristoja. Projekti on vielä unelmavaiheessa, mutta heti Australiassa järjestettävien baristojen MM-kisojen jälkeen alkaa rahoittajien etsintä.

Muutama kuukausi sitten nousi mediassa näkyvästi esille uusi lastensairaalahanke, jossa vaikutusvaltaiset yksityiset ihmiset ovat päättäneet turhautumisen jälkeen ryhtyä lastensairaalan rakentajiksi. Lastensairaalakeskustelun yhteydessä on kuultu myös paljon poliittisia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Yksi relevantti huoli on ollut, että onko hyvinvointiyhteiskunnan kannalta toivottavaa kehitystä, jos yksityiset ihmiset alkavat rahoittaa yhteiskunnan tehtäviä ja mihin tämä kehitys voi johtaa. Itse mietin, että voisivatko Meijun, Jessen ja Lasten sairaala- hankkeen kaltaiset tarinat tarjota myös poliitikoille uusia välineitä tehdä politiikkaa ja edistää hyvinvointia? Luoda uusia toiminnan muotoja demokraattiseen järjestelmään.

Näiden tarinoiden kaltainen omaehtoinen toiminta yhteisen hyvän ja yhteisön puolesta tuntuu kasvavan jatkuvasti. Moni kaipaa yhteisen tahdon synnyttämää suoraa toimintaa. Toiminta alkaa yleensä yhden ihmisen tai pienemmän joukon visiosta, joka alkaa laajeta, koska sille on tilausta ja tarvetta. Epäkohdat korjaantuvat ja syntyy hyvinvointia. Yhteinen tahto on myös äärimmäisen ketterä työkalu raskaiden hallintorakenteiden rinnalla.

Tällä hetkellä politiikan arki ei tähän yllä. Demokratia ei pohjaa yhteiseen tahtoon. Järjestelmämme koostuu erilaisista poliittisista puolueista, jotka pyrkivät toiminnallaan edustamaan erilaisia ihmisryhmiä ja heidän etujaan. Monta pientä tahtoa, mutta kuka opettaisi tahtojen välistä vuorovaikutusta?

Demokraattisen järjestelmän tavoitteena on taata yhteiskunnan moniäänisyys. Tapa, millä yhden joukon ääni pyritään pääasiallisesti tuomaan esille, on vastapuolen ja sen tavoitteiden väheksyminen tai mitätöiminen. Tämän mitätöimisen toivotaan kasvattavan hurmosta omissa joukoissa, minkä toivotaan näkyvän kannattajien lisääntymisenä. Tämä johtaa puolueen kasvuun ja toivottavasti näkyy lopulta menestyksenä seuraavissa vaaleissa. Tavoitteena on olla suurin, sillä suurin saa valtaa ja kun on valtaa, voi muuttaa asioita. Vasta tämän ”seuraavien vaalien” voiton jälkeen olisi aikaa ja mahdollisuus tarttua toimeen. Mutta sitten pitääkin jo miettiä seuraavia vaaleja ja samalla seurata galluppien kauhuntasapainoa ja keksiä uusia toimia ja viestejä, jolla kannatuksen lasku saadaan nousuun tai kannatuksen nousu vielä jyrkempään nousuun.

Onko suuruuden tavoittelu kuitenkaan lopulta koko yhteisön etu? Vai ohjaako se nimenomaan toimintaa kasvun tavoitteluun, aidon moniäänisyyden ja toiminnan sijaan. Sama suuruuden tavoittelu sumentaa myös harkintaa ja heikentää riskinottokykyä ja muutosta. Meillä on monta erillistä tahtoa, mutta kuka opettaisi pienten tahtojen välistä vuorovaikutusta? Olisiko mahdollista kehittää demokratiaa, jossa olisi enemmän tilaa yhteiselle tahdolle ja vastavuoroisuudelle?

Nykyisessä poliittisessa järjestelmässä paitsioon jää alun esimerkkien kaltainen suora toiminta, jossa nähdään epäkohta, tuodaan se esille, havaitaan mahdollinen laajemmin jaettu huoli samasta asiasta, kerätään joukot, valjastetaan erilaiset taidot ja vahvuudet oikeille paikoille ja ruvetaan töihin. Yhteisen tahdon löytäminen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhteenkuuluvuus lujittaa tahtoa, tahto antaa voimaa tehdä raakaa työtä ja ylittää mahdottomia esteitä. Kyky ylittää esteitä synnyttää tuloksia eli toiminnan kautta syntyneitä ratkaisuja alussa todettuun ongelmaan. Kenelläkään ei tässä välissä ole ollut aikaa miettiä kannatusta tai omaa suuruutta. Kun yksi tehtävä on suoritettu voi katseen ja saman voiman siirtää seuraavaan haasteeseen.

Jos katsotaan politiikan puolella toimijoita, jotka ovat aidosti tuoneet jotain uutta pöytään, sytyttäneet ihmisiä ja tuonut heitä yhteen, mieleen tulee kaksi nimeä: Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Jos molempien toimintaa seuraa läheltä, on melko selvää, että kumpikaan heistä ei nojaa kovin vahvasti perinteiseen politiikan tekoon ja sen rooleihin. He harvoin käyttävät aikaa mahtipontisten lupausten antamiseen tai vastapuolen alistamiseen. He ylipäätään toimivat hyvin vähän konfliktin tai vastakkainasettelun kautta. Molemmat puhuvat ja toimivat auki omaa visiotaan ja ihmiset lähtevät mukaan toiminnalla tukemaan puhuttua visiota. Silti, jos mietimme Haavistoa ja Stubbia, meillä on kaksi erilaista ääntä tarjolla, eli arvot ja oma ääni säilyy vaikka vauhtia ei haeta teatraalisesta vastakkainasettelusta. Miksi poliittiset puolueet eivät uskaltaisi luottaa tähän?