Onnellisia, viisaita ja avoimia kouluja

Opetus- ja kulttuuriministeriö esittää opetusministeri Jukka Gustafssonin johdolla muutoksia perusopetusta koskevaan lakiin, joiden tarkoituksena on antaa kouluille ja opettajille uusia keinoja koulujen työrauhan ylläpitämiseen.

Kysymys on pelisääntöjen selkiyttämisestä ongelmatilanteissa sekä koulujen yhteisöllisyyden vahvistamisesta. Keskeisenä keinona on lisätä oppilaiden osallistumista koulujen järjestyssääntöjen ja opetussuunnitelmien laadintaan, jolloin ymmärrys sääntöjen merkityksestä ja oppilaiden sitoutuminen niihin kasvavat.

Pidän hyvänä sitä, että perusopetuslain muutoksen taustalla on pyrkimys lisätä yhteisöllisyyttä. Pelkkä kurinpitoon keskittyminen olisi vain oireisiin puuttumista. Jos oppilaat eivät ymmärrä sääntöjen syitä ja heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa kouluyhteisön toimintaan, on varsin ymmärrettävää, että oppilaat kokevat itsensä ulkopuolisiksi kouluyhteisössä. Avainasemassa koulujen yhteisöllisyyden kasvattamisessa on oppilaiden vuorovaikutustaitojen kehittäminen sekä mahdollisuus hyödyntää sitä.

Kouluyhteisöön tulee sisällyttää myös oppilaiden vanhemmat. Perusopetuslain muutoksiin sisällytetty kasvatuskeskustelu, jonka tarkoituksena on puuttua ja ennaltaehkäistä oppilaan häiritsevää tai epäasiallista käyttäytymistä, tulee toteuttaa kolmikantaisesti koulun, oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Mikäli kasvatuskeskustelulle ei ole tarvetta, rinnalle tarvitaan säännöllisempää toimintatapaa, joka sitoo lapset ja heidän vanhempansa osaksi kouluyhteisöä ja sen kehittämistä. Yhteinen tahtotila mahdollistaa koulukohtaisten mallien kehittämisen.

Suomen Kuvalehti (7/2013) kertoi Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskuksen (CIMO) johtajan Pasi Sahlbergin kulkevan maailmalla kertomassa suomalaisesta peruskoulusta. Sahlbergin ydinviesti on, että Suomi on pärjännyt OECD:n Pisa-kokeissa niin hyvin, koska kaikilla oppilailla on samat mahdollisuudet, oppilaisiin luotetaan ja tuloksia ei verrata keskiarvoon vaan kunkin omaan kehitykseen. Tärkeimpänä menestystekijänä Sahlberg pitää opettajien korkeaa koulutustasoa ja opettajan työn arvostusta. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Mitä tulee peräänkuuluttamiini oppilaiden vuorovaikutustaitoihin, myös Sahlberg korostaa neuvottelutaitojen kehittämistä yhtenä keskeisimmistä tulevaisuuden tavoitteista. Kun maailma ja yhteiskunta jatkuvasti monimutkaistuvat, tarvitaan osaamista ja kykyä käsitellä muutosta ja sen tuomia haasteita niin yksilö- kuin yhteisötasolla. Olennaista on lapsen ja nuoren kyky ilmaista itseään ja omia ajatuksiaan sekä kuunnella toista.

Tässä valossa olisi tärkeä pohtia nykyistä opettajan roolia ja siihen liitettyjä odotuksia, vaatimuksia sekä mielikuvia. Miten tämä rooli nykyisellään tukee koulujen yhteisöllisyyden tavoitetta ja uutta vuorovaikutusta oppilaiden, opettajien ja kodin välillä. Miten opettaja voisi asettua samalle tasolle oppilaan kanssa kokematta olevansa liian haavoittuvassa asemassa tai alueella, jossa hänellä ei enää säilyisi auktoriteetti.

Olen kiertänyt useammassa sadassa koulussa ympäri Suomea. Usein kysytään, onko kouluissa alueellisia eroja. Oman kokemukseni mukaan alueellista jakoa on mahdotonta tehdä. Kyse on aina yksittäisestä kouluyhteisöstä. Onnellisia, viisaita ja avoimia yhteisöjä ovat olleet ne koulut, joissa kaikki ovat yhdessä. Koulut, joissa rehtori johtaa yhteisöä kohtaamaan toisensa puheen, toiminnan ja jaettujen kokemusten kautta.

Kouluissa haastetaan jatkuvasti opettajan roolia avoimempaan suuntaan. Tämä tarkoittaa sitä, että opettaja toimii oman persoonansa kautta sekä jakaa myös tunnetasolla asioita yhdessä oppilaiden kanssa. Tätä samaa avoimuutta tarvitaan myös opettajien huoneen aikuisyhteisössä sekä vuorovaikutuksessa oppilaiden vanhempien kanssa.

Koti ja koulu muodostavat nuorille mallin kommunikaatiosta. Tavoitteena tulee olla avoimeen vuorovaikutukseen perustuva lähestymistapa, joka ei pohjaudu virheen pelkoon, riskeihin ja varovaisuuteen. Päinvastoin nuorille tulee tarjota esimerkki, jossa mennään ihmistä kohti ja ilmaistaan omia ajatuksia. Tämä uskallus mahdollistaa, että nuori voi löytää omia vahvuuksiaan tukevia aikuisia, joille puhua pahasta olostaan tai pohtia omaa tulevaisuuttaan. Koti- ja kouluyhteisön aikuisille se avaa uusia voimauttavia mahdollisuuksia tehdä tärkeää opetus- ja kasvatustyötä ja lisää merkityksellisyyden ja arvostuksen tunnetta. Kaikella tällä lisäämme myös huomattavasti mahdollisuuksia huomata ne, jotka eivät puhu tai piiloutuvat kulman taakse.

Teksti on julkaistu Iltalehden blogissa 22.2.3013

http://blogit.iltalehti.fi/jani-toivola/2013/02/22/onnellisia-viisaita-ja-avoimia-kouluja/