KANSANEDUSTAJA KUILUN PARTAALLA

Lähemmäs kaksi vuotta sitten astelin täysin ummikkona eduskuntataloon juuri valittuna kansanedustajana. Valintaani voi katsoa joko demokraattisen järjestelmän unelmana tai joidenkin pahimpana painajaisena. Poliittisesti kokematon ja kouluttamaton yksilö, joka ennen kansanedustajuuttaan oli hankkinut näkyvimmät kannuksensa viihdeteollisuudessa. Itse olin peloissani, mutta ylpeä saavutuksestani, varma ideaaleistani, mutta vain häilyvä käsitys välineistä, joilla idealismista tehdään yhteistä hyvää.

Ensimmäinen ja surullisin huomio eduskunnasta käsin oli väistämätön ja syvä kuilu päättäjien ja kansan välillä. Yhtäkkiä löysin itseni keskusteluista, joissa minuun tai suuhuni laitettiin erilaisia tekoja, ajatuksia ja arvoja, joista en lainkaan tunnistanut itseäni, aikaisempia tekojani tai lausumiani sanoja. Tunnistin niistä kyllä paljon Suomen poliittista historiaa ja menneitä lehtiotsikoita. Tunnistin niistä myös omien vanhempieni kahvipöytäkeskustelut ja päivittelyn sävyn. Välissä oli paljon pettymystä, turhautumista, katkeruutta, epäluottamusta, vihaa, huvittuneisuutta sekä piittaamattomuutta. Itsensä ulkoistamista yhteisestä järjestelmästä. Kaikki tuntemukset aitoja ja oikeutettuja.

Toinen surullinen huomio oli se, miten usein poliittinen keskustelu tai lainsäädäntö itsessään kulkee tapahtuvan elämän jälkijunassa. Yksi esimerkki oli keskustelu adoptiolain ympärillä. Valiokunnassa pohdittiin vielä minkälainen parisuhde ja perhemuoto ovat normaalia kun talon ulkopuolella kaikki nämä keskustellut perhemuodot elivät jo täyttä elämää. Etsimässä ja toivomassa oman yhteiskuntansa tukea ja tunnustusta. Jälleen aitoja ja oikeutettuja tuntemuksia.

Kolmas huomio oli se, miten hidasta asioiden muuttaminen voi olla. Miten paljon täytyy tehdä töitä saadakseen äänensä poliittisesti kuuluville. Uusi kansanedustaja astuu sisään täynnä vakaumusta ja vaalikentillä vannottuja lupauksia, joista on kuitenkin vielä pitkä matka samaan pöytään toimittajien ja politiikan konkareiden kanssa. Pöytään voi toki aina kävellä, mutta pöydässä istumisen ehdot arveluttavat. Saako ja uskaltaako asioita lähestyä uudella tavalla? Onko mahdollista jarruttaa politiikan ainaista vaaleihin ja gallup-kannatuslukuihin perustuvaa suuruuden ja irtopisteiden tavoittelua ja hakea yhteistä mieltä, yhteistä tulosta. Poimia yksi epätoivon ääni kerrallaan ja miettiä mitä voimme asialle tehdä. Tunnustaa jokainen väärinkohdelluksi tulemisen kokemus. Pyrkiä lähemmäs oikeudenmukaisuuden tunnetta.

Liian paljon kannamme vielä täysin epäolennaisia katkeruuden siemeniä, jotka halutaan nähdä syynä yhteiskunnan tai oman elämän epäonnistumisen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Edustajien taksimatkat, kesälomat, joululomat, torkkupeitot, pikkujoulut, läsnäolot istuntosalissa, käytetyt puheenvuorot, puuttuvat kravatit, liian räikeät tennarit, kuukausitulot, omaisuuden määrä, neliöiden määrä tai puolisoiden määrä.

Näistä aiheista kirjoitetut jutut kuvaavat yhtä lailla monien tuntoja, mutta onko kohujournalismin käyntivoimana se, että kansanedustajat ja kansa ovat niin erillään toisistaan, että kohu-uutiset ovat monille ainoa mahdollinen kosketuspinta todellisuuskuilun toiselta puolelta. Tähän ongelmaan ei auta se, että syytetään mediaa vääränlaisesta uutisoinnista vaan se, että myötäeletään kansalaisten tuntoja, ollaan osana ihmisten arkea ja pyritään osallistamaan mahdollisimman monia ihmisiä yhteiseen päätöksentekoon. Päättäjänä katsomassa talosta ulospäin. Tekemässä itsenäisiä tekoja ja valintoja vaikuttavuuden ja palvelualttiuden vuoksi. Ei näennäisen demokratian vuoksi. Etsimässä uusia kanavia viestiä, tavoittaa ja toimia.

Päätin, että tuon kuilun umpeen kurominen tulisi olla yksi tärkeimmistä tehtävistäni kansanedustajana. Päätös kääntyi kysymyksiksi. Mitä ovat kansanedustajan tehtävät? Mihin kansanedustajia tarvitaan? Mitä kansanedustajilta odotetaan ja toivotaan? Olen heittänyt kysymystä ilmoille missä tahansa olen vieraillut. Vastaukseksi olen tähän mennessä saanut ehkä enemmän pohtivia huokauksia kuin suoria vastauksia. Muuta meillä ei kuitenkaan ole kuin toisemme. Kuten parisuhteessakin, tulisi meidän lakkaamatta etsiä tietä toistemme luokse. Palata hetkiin, jolloin tunsimme onnea, syvää yhteyttä, luottamusta ja yhteenkuuluvuutta. Ainut mahdollisuus muutokseen on tuon kuilun kurominen