Mullakin on mummo

Eilen iltauutisia katsellessa meinasi vähintään lähteä järki. Päähallituspuolueiden johtohahmot huutavat kilpaa omaa totuuttaan opposition saarnalla höystettynä. Kaikki vannovat arvokkaan vanhentumisen nimiin sekä jakavat saman päämäärän vanhusten hyvinvoinnista, mutta jokainen haluaisi olla sankari ohi muiden. Voittoa toisistaan eivät tavoittele pelkästään puolueet. Eri asemissa olevat puolueiden edustajat tekevät myös omia irtiottojaan. Kaiken tämän keskellä moni vanhus miettii kohtaloaan ja toiset etsivät epätoivoisesti politiikan uskottavuuden rippeitä.

Keskustelu vanhuspalvelulaista on valitettavasti jumittunut mustavalkoiseksi väittelyksi sen henkilömitoituksesta, joka ei tee oikeutta muuten erittäin kannatettavalle lakiesitykselle. Ennen kuin voidaan keskustella henkilömitoituksesta ja sen suuruudesta, olisi tärkeää tietää muun muassa, mitä peruspalveluministerin esittämä 0.7 hoitajaa per potilas todellisuudessa maksaa, kuka kantaa vastuun kustannuksista, minkälaisia vaikutuksia lakikirjauksella on vanhuspalveluihin kokonaisuudessaan ja mistä muista palveluista henkilömitoitukseen siirrettävät rahat ovat pois. Tosiseikka on, että kuntien valtionosuudet ja verotulot vähentyvät entisestään tulevaisuudessa ja kuntien vastuita ei voida kasvattaa ilman että niille osoitetaan riittävä rahoitus palveluiden järjestämiseksi. Tämä virhe on tehty jo liian monta kertaa ja lopputulokset tiedetään.

Vihreä eduskuntaryhmä painotti 22.8. kesäkokouskannanotossaan vanhuspalvelulain perusteellista vaikutusten arviointia ennen budjettiriihtä. Tämän jälkeen keskustelua voitaisiin käydä poliittisen varjonyrkkeilyn sijaan asia-argumentein faktat tiedostaen ja tunnustaen. Vanhuksista ei saa tehdä kuntavaalien alla pelinappuloita suurten puolueiden arvovaltataistelussa.

Keskustelua seuratessani olen myös kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmisiä kohdellaan aivan liian usein pelkästään numeroina. Jos keskitymme vain ja ainoastaan hoitavien käsien määrään ja vanhuksen ikään perustuvaan hoitoon, olemme sokeita hoidon laadullisille sekä hoidon tarpeeseen liittyville tekijöille. Olisi toivottavaa, että esimerkiksi vanhusten omista tarpeista lähtevään palvelusuunnitelmaan osoitettaisiin yhtä paljon intohimoa kuin henkilömitoituskysymykseen.

Peruspalveluministerin esittämässä vanhuspalvelulain henkilömitoituksessa on myös se ongelma, että hoitotyöntekijöistä on huutava pula. Jos laki tulisi voimaan peruspalveluministerin esittämällä tavalla, tarvitsisimme arvioiden mukaan 3400 työntekijää lisää. Jo tällä hetkellä esimerkiksi lähihoitajakoulutuksessa on vaikeuksia saada kaikki vapautuneet koulutuspaikat täytettyä. Tämä seikan tulisi jo itsessään osoittaa, että vanhuspalvelulaki tulisi saada huomattavasti tarkempaan valmisteluun.

Hoitoalan henkilöstöstä nousee jatkuvasti puheenvuoroja, joissa ollaan harmissaan siitä, että yhteiskunta ei osoita riittävästi arvostusta raskasta ja vaativaa hoitotyötä kohtaan. Tämä on erittäin ymmärrettävää. Riittää kun katsoo hoitoalan palkkausta ja hoitotyön tekemisen edellytyksiä. Tulisikin kysyä, miten saamme vanhuksia hoitavalle henkilöstölle aidosti lisää jaksamista ja mahdollisuuksia tarjota vanhuksille läsnä olevaa hoivaa myös henkilömitoituksen ulkopuolelta.

Olen itse mukana kulttuurisen vanhustyön hankkeessa, jossa on mukana Helsinki, Lahti ja Jyväskylä. Hankkeen kautta on jo nyt saatu hyviä tuloksia, kun eri kulttuurialan toimijoita on koulutettu osaksi vanhustyötä joko lähihoitajakoulutuksen kautta tai viemällä kulttuuripalveluita vanhusten palvelutaloihin sekä koteihin.

Kokeiluhankkeissa on kautta linjan tullut esille, että kulttuurin ja taiteen tuominen osastoille on tuonut lisää hoivaa ja läsnäoloa vanhuksille sekä helpottanut vanhusten kanssa työskentelevien ihmisten työtä ja tuonut siihen uusia välineitä. Tällä on suora yhteys myös työssä jaksamiseen. Kulttuurinen vanhustyö on omiaan myös lisäämään alan houkuttelevuutta. Kulttuurinen vanhustyö on vain yksi esimerkki sellaisesta laadullisesta tuesta vanhustyölle, jolla voidaan tukea vanhusten omaa kykyä toimia sekä pysyä vireinä.

Teksti on julkaistu Iltalehden blogissa: http://blogit.iltalehti.fi/jani-toivola/2012/08/23/arvokas-vanhuus-jokaiselle/