Luontaisesti vuorovaikutteinen

Nuorisolehti Demin taannoisessa kyselyllä kartoitettiin nuorten ruokailutottumuksia. Lopputulokseksi saatiin erittäin normaali ja terve suhtautuminen ruokaan: ystävien kanssa herkkuja ja arkena kotiruokaa. Tämä on kuitenkin hyvin kaukana aikuisten maailmaa kuvaavista lehtiotsikoista, joissa etsitään kadonnutta vyötäröä, ollaan karppauksen huumassa tai juhlitaan painonvartijoiden kanssa pussikeitolla kadotettuja kiloja. Missä kohtaa lapsuuden pääsääntöisesti terve suhde ruokaan muuttui kyvyttömyydeksi kuunnella omaa kehoa ja mieltä?

Tämä ilmiö lapsuuden ja aikuisuuden ristiriidasta ei ulotu vain ruokaan. Se on löydettävissä monella tapaa yhteiskuntamme olemisen kulttuurista. Kyse on asiasta, joka tekee väistämättä nuoren aikuisuuteen siirtymisestä vaikeampaa. Joillekin jopa mahdotonta.

Lapsi hymyilee tuntemattomalle, lähestyy spontaanisti ja aloittaa keskustelun. Itkee, nauraa ja hetkittäin syö itsensä sokerihumalaan. Lapsi kysyy ja kysymyksellään usein paljastaa oman haavoittuvuutensa. Oman tietämättömyytensä. Lapsi luottaa ja katsoo silmiin myös tuntematonta ja vierasta. Me aikuiset olemme liian usein nuorten kehityksen esteenä. Yritämme saada nuoren oppimaan yhtä, mutta elämme itse toista. Toimimme muurina, joka helposti vetää maton alta intuitiolta ja itsensä kuuntelulta. Olemisen kulttuurimme esteellisyys ja kyvyttömyys kohdata siirtyvät lapsiin aikuisuuden kynnyksellä.

Hetkessä omana itsenä oleminen muuttuukin riskiksi. Virheen tekemisen mahdollisuus kasvaa. Arvojemme kautta viestimme, ettei kaikenlainen elämä ole sallittua. Tulee vaatimuksia, odotuksia, pärjäämisen ehtoja ja edellytyksiä. Tulee muotteja, joihin ei istu, ja joihin silti itsensä pusertaa. Mahdollisuudet syrjäytymiseen kasvavat.

Jos ajattelen omaa nuoruuttani, jossa oli kaikki edellytykset jäädä sivustakatsojaksi, oli pelastukseni vahva kiinnostukseni teatteriin. Näyttämöilmaisu kehitti vuorovaikutustaitoja. Ujosta tulikin hiljalleen rohkea. Oman elämänsä kokoinen. Viikoittaiset teatteriharjoitukset valoivat uskoa ja antoivat kykyä artikuloida ääneen, kuka minä olen ja mitä elämältä haluaisin. Teatteri opetti läsnäolon taidon ja näytti omia luonteenpiirteitä positiivisessa valossa. Omat ääriviivat alkoivat piirtyä muiden ihmisten kanssa käydyn vuorovaikutuksen kautta.

Olen viimeiset neljä vuotta saanut kunnian toimia Suomen lasten ja nuorten säätiön Zest-projektissa. Käytännössä kierrän ympäri Suomen yläkouluja puhumassa nuorille elämäntaidoista, erilaisuuden kohtaamisesta ja omaan tarinaan luottamisesta. Olen vuosien aikana vieraillut lähes 200 koulussa ympäri Suomen. Olen kohdannut rohkeutta ja avoimuutta, jollaista en ollut todistanut vuosiin. Olen löytänyt arvoja ja ajatuksia, joihin olen itse nuorena luottanut, mutta aikuisten maailmassa luottamukseni näihin arvoihin on heikentynyt. Minulle oli kasvanut tunne, ettei näillä ajatuksilla pärjää ja minun täytyy muuttua.

Aikuisten maailmassa on toiveita muutoksesta. Työelämässä saneerataan kovalla vauhdilla työntekemisen ilmapiiriä ja ehtoja. Perinteisiä työtiloja hylätään inspiraation, tehokkuuden ja kehityksen toivossa. Ympäristö muokkautuu ihmiselle sopivaksi eikä toisinpäin. Pohdimme jatkuvasti, miten aikuinen jaksaisi työelämässä. Minä haluaisin kysyä, miten nuori jaksaisi omassa elämässään. Uskon, että vastukset ovat samoja. Nuoren on saatava itse vahvemmin määrittää oman ympäristönsä sekä henkinen että fyysinen toimintailmapiiri. Se ei välttämättä vaadi pienempiä ryhmäkokoja tai lisärahoitusta. Se vaatii asennemuutosta ja peiliin katsomista. Se vaatii roolien sekoittamista. Koulun ja kodin yhteistyön vahvistamista. Ei vastakkainasettelua vaan jaettua vastuuta ja tunnustusta. Opettajan roolin vapauttamista. Mattoja lattialle ja tauluja seinille. Aikuisia rikkomassa rajoja. Kynnys avoimuuteen on nostettu turhan korkealle. Opettajilta odotetaan vääränlaista anonymiteettiä. Muutos vapauttaisi molempien osapuolien taakkaa. Tiedosta voimme karsia. Sitä ehtii kerätä koko elämän, mutta jos ei saa tunnetta oman tarinan kelpaavuudesta, on mahdotonta hahmottaa omaa tai saamansa tiedon suhdetta ympäröivään maailmaan.

Mitä vähemmän nuorella on elämässä ihmisiä tai asioita, joita pelätä ja väistellä, sitä enemmän hänellä on käytettävissä voimavaroja oman elämänsä eteenpäin viemiseen.

Jokainen omassa elämässä toteen käynyt unelma on vaatinut uskallusta avata suu. Kykyä kurottautua kohti ihmisiä, joiden kautta viedä omia suunnitelmiani eteenpäin. Rohkeutta nojautua ja pyytää apua. Työkalut löytyvät taiteen luontaisesta vuorovaikutuksesta.

Teksti on julkaistu Nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentissa 25.4.2012:

http://www.kommentti.fi/kolumnit/luontaisesti-vuorovaikutteinen