Konfliktikeskeinen politiikka hyvinvoinnin peilinä

Suomessa on viimeisen vuoden aikana uutisoitu kuudesta erittäin traagisesta perhesurmasta. Näiden ohella on tapahtunut myös lukuisia muita perheen sisäisiä henkirikostapauksia. Hallitus perusti vuodenvaihteessa työryhmän pohtimaan perhesurmien syitä sekä sitä, miten näitä kohtuuttomia tragedioita voitaisiin ehkäistä.

Perhesurmien yhteydessä on haettu yhteistä selittävää nimittäjää tapahtuneille epätoivoisille teoille taloudellisesta ja sosiaalisesta huono-osaisuudesta. Perjantaina tapahtunut perhesurma pakottaa katsomaan asiaa myös uudelta kannalta.

Yhteiskunnassa on aistittavissa myös sosio-ekonomisiin tekijöihin liittymätöntä yleistä pahoinvointia ja epätoivon ja esteellisyyden ilmapiiriä. Esteellisyyden ja epätoivon olotila voi olla esimerkiksi tunnetta siitä, että yhteiskunnan talouteen liittyvät ongelmat ovat liian vaikeita ratkaistaviksi. Ilmoille huudetaan toinen toistaan uhkaavampia kuvia muun muassa hyvinvointiyhteiskunnan rapautumisesta ja peruspalveluiden katoamisesta. Epätoivon tunne voi kummuta myös seuratessa eri ihmisryhmien kyvyttömyyttä tulla toimeen keskenään tai jonkun yksittäisen vähemmistöryhmän alistamisesta ja eriarvoisuuden sivustaseuraamisesta. Ihmisille välittyy tiedotusvälineiden ja poliittisen keskustelun kautta toinen toistaan uhkaavampia kuvia, mutta ratkaisuille ei anneta tilaa tai niitä ei esitetä.

Politiikassa on ylikorostunut konfliktien ilmapiiri. Näyttää siltä, että julkinen keskustelu rakentuu mediassa yhä enemmän ristiriitojen varaan. Monet kirjoitukset ja keskustelut jättävä kansalaiset täysin ulkopuolelle, jolloin keskustelu muodostuu lähinnä poliitikkojen ja toimittajien väliseksi ammattipeliksi, jossa molemmat osapuolet pääsevät toteuttamaan ammatti-identiteettiään äärimmilleen viedyissä konfliktitilanteissa. Halu suorittaa draamaan kaari käy toisinaan tosiasioiden yksinkertaisen kauneuden edelle. Tarvitsisimme kipeästi julkisia keskustelumuotoja, joiden viesti on ratkaisukeskeinen ja toivoa antava, koko yhteiskunnan tunnustava ja yhteistä rakentava. Tämä vaatii vastuuta ja luottoa. Toisistaan poikkeavien näkökantojen ja epäkohtien esille tuomista jonka jälkeen seuraisi ratkaisuun pyrkimys ja vastauksien etsintä. Näin ei kuitenkaan usein tapahdu. Näemme päivittäisiä julkisia riitoja jotka jättävät ilmoille paljon ratkaisemattomia kysymyksiä ja viipyileviä vastauksia.

Yhteiskunta ei ole kyennyt tarjoamaan riittävää tukea näiden epätoivon ja ristiriidan tunteiden käsittelyyn ja kohtaamiseen. Tämä voi johtaa siihen, että yleinen epätoivon ja eripuran ilmapiiri muuttuukin henkilökohtaiseksi ahdistukseksi tai se vahvistaa jo olemassa olevaan ahdingon tilaa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostuu myös liikaa taloudellisen hyvinvoinnin näkökulma. Tämä on osaltaan varmasti yksi iso syy siihen, miksi perhesurmien takana piilevä pahoinvointi ja epäkohdat yhteiskunnassa ovat jääneet huomaamatta. Meidän on välttämätöntä löytää vaihtoehtoisia hyvinvoinnin mittareita sekä tapoja käydä yhteiskunnallista keskustelua yhteiskuntamme todellisen tilan ja tulevaisuuden arvioimiseksi.

Sanavapautta, kriittistä keskustelua ja läpinäkyvyyttä tarvitaan. Perhesurmien kaltaisten tragedioiden estämiseksi on kuitenkin oltava valmis arvioimaan kaikki yhteiskunnan toimintatavat ja niiden vaikutus. Jo keskusteluilmapiirillä on mittaamaton merkitys siihen millaisesta henkisestä tilasta kukin elämäänsä ponnistaa. Politiikkamme on muuttunut teatraaliseksi ideologioiden sodaksi, jonka maalina ovat kulloinkin lähestyvät vaalit ja puolueiden kannatusluvut. Tarvitaan keskustelua hallituksen ja opposition rooleista. Milloin on aika nostaa esille epäkohtia, milloin on aika päästää irti ja keskittää voimat yhteisen hyvän rakentamiseen? Milloin käydään vaalitaistelua ja milloin pyritään aitoon ja vastuulliseen moniäänisyyteen ja mikä tässä kaikessa on puolueettoman ja läpinäkyvän media rooli.

Ehkä viestinviejille politiikan ulkopuolelta tulisi myös antaa enemmän jalansijaa. Presidentinvaalit olivat jo merkki uudesta suunnasta.

Tässä pohjoismaiden kuningashuoneilla on omissa maissaan erittäin arvokas ja aliarvostettu tehtävä. Poliittisesti sitoutumattomia koko kansan henkilöhahmoja, jotka parhaimmillaan rakentavat siltoja eri ihmisryhmien välille ja valavat toiminnallaan uskoa tulevaan. Norjan kruununprinssi ja kruununprinsessa osallistuivat esimerkiksi viime vuonna kolmen päivän vaellukselle Norjan lapissa. Järjestäjänä oli Punainen risti. Vaelluksen tarkoitus oli tukea eri maahanmuuttajaryhmien integroitumista yhteiskuntaan ja edistää vuoropuhelua kantaväestön kanssa. Vaellukselle osallistui maahanmuuttajia kaikista Norjan kunnista. Osa maahanmuuttajista oli ensimmäistä kertaa kosketuksissa yhteen norjalaisuuden peruselementeistä eli luontoon. Afgaaninainen poistui ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen omalta asuinalueeltaan. Vaellus valoi rohkeutta astua syvemmälle norjalaiseen yhteiskuntaan. Vaellus oli viesti tavoitteen asettamisesta ja yhdessä maaliin saapumisesta. Matkalla vaikeuksia kohdattiin, mutta haasteet ylitettiin ja lopussa oli onnistuminen. Kuningashuoneen läsnäolo oli vahva sitova elementti. Vaellusta seurasi kymmenpäinen toimittajajoukko ja lopulta tärkeä yhteentulemisen ja toivon viesti saavutti miljoonat Norjalaiset kotikatsomoissa.