Nepalista oppia luontosuhteemme ylläpitoon

Maailman väkiluku kasvaa vauhdilla ja ylitimme jo seitsemän miljardin ihmisen rajan viime vuoden loka-marraskuussa. Nopea väestökasvu asettaa haasteen ihmisten ruokaturvalle ja ympäristön kantokyvylle.

Sain ainutlaatuisen mahdollisuuden lähteä Nepaliin tutustumaan WWF:n ja Väestöliiton yhteishankkeeseen, joka etsii yhteisvoimin vastauksia näihin haasteisiin. Tutustuin matkani aikana useisiin hankkeen kohteisiin. Vierailimme nuorten ympäristökerhoissa, biokaasua hyödyntävissä ekokylissä sekä terveysklinikoilla. Tapasimme nuorten aktiiviryhmiä ja todistimme valistavaa katuteatteria sukupuolitaudeista, väkivallasta ja ympäristönsuojelusta. Kerta toisensa jälkeen hämmästelin ihmisten rohkeutta omaksua uutta ja luopua vanhasta sekä kykyä nähdä ympäristön, yhteisön ja yksilön elämän edellytysten väistämätön yhteys.

Jossain työ oli aloitettu omaa yhteisöä ympäröivien luonnonvarojen suojelusta, toisaalla tyttöjen oikeudesta koulutukseen. Huoli näistä asioista toi kyläläiset yhteen. Tieto ja konkreettinen toiminta voimaannutti heitä. Esille kuoriutui taistelijoita, vaikuttajia ja puhujia. Edelläkävijyys oli nostanut pintaan unelmia yrittäjyydestä ja itsenäisyydestä. Nepalin suurin ongelma on edelleen köyhyys ja suurin osa maan köyhälistöä on naisia. Naisten oikeuksia ja mahdollisuutta tasa-arvoon poljetaan edelleen. Järjestötyön etulinjassa ovat jokaisen tytön seksuaali- ja lisääntymisterveys sekä heidän oikeudet, kuten tytön mahdollisuus määrätä omasta kehostaan, mahdollisuus syntyvyyden säännöstelyyn sekä oikeus päättää naimisiinmenosta. Myös Nepalin monipuolinen ja rikas luonto ja sen hyvinvointi ovat riippuvaisia tästä sosiaalisesta muutoksesta.

Mykistävintä kaikissa kohtaamissani tarinoissa oli ihmisten vastaanottavaisuus. Kun ihmiset saivat tietoa yhteiskuntansa epäkohdista, oli kyse sitten luonnosta tai ihmisoikeuksista, oltiin valmiita toimimaan. Kukaan ei kyseenalaistanut ilmastonmuutosta tai uhanalaisten lajien suojelua ja suojelutyön merkitystä.

Monien kohtaamieni tarinoiden joukosta mieleeni jäi leijailemaan yksi. Kohtasin matkallani miehen. Hän on Bardian kansallispuiston johtaja. En ole koskaan elämässäni kuullut kenenkään puhuvan niin hurmoksellisesti tiikereistä. Hän puhui tiikereiden merkityksestä ja niiden mukanaan kantamasta viisaudesta ja peilistä ihmisyydelle. Luonto ja eläimet ovat Nepalissa pyhiä. Ne edustavat tapojen sekä kulttuurien kirjon alkujuurta ja jonkinlaista avainta nepalilaisten ajatteluun. Suurimmalla osalla nepalilaisista oli hyvin suora ja jopa henkisen pyhä suhde luontoon ja eläimiin. Kun joku tuli sanomaan, että nämä arvot olivat uhattuna, oltiin valmiita puolustustaisteluun kyselemättä.

Useiden tutkimusten mukaan ympäristönsuojelusta kiinnostuneilla ihmisillä löytyy yleensä lapsuudesta jokin merkityksellinen paikka tai kokemus luontoon liittyen. Itselläni ei varhaisesta lapsuudesta löydy vahvoja luontokokemuksia. Voin myös avoimesti myöntää, että suhteeni eläimiin on etäinen, ehkä hetkittäin utelias. Ilmastonmuutosta en omilla aivoillani pysty käsittämään. Minulta ei ole sisäsyntyistä huolta ympäristöstä ja omien tekojeni merkityksestä luonnolle. Olen oppinut lapsuudessa, että roskaamiseen on väärin. Itseäni viisaammat ovat vakuuttaneet minut ilmastonmuutoksen aiheuttamien uhkien todellisuudesta ja olen päättänyt pyrkiä toimimaan ohjeiden mukaisesti.

Muutama vuosi sitten ylenpalttinen kuluttaminen rupesi tökkimään. Aivoihini alkoi tunkeutua pohdintaa kaiken ostamani roinan loppusijoituspaikasta. Mikään näistä asioista ei ole kuitenkaan sisäsyntyisiä. Matkaa varatessa en edelleenkään muista junien olemassaoloa. Nautin kaupungista ja huomaan pitkittäväni luontoon astumista. Kun lopulta pääsen metsään, huomaan rauhoittuvani. Huomaan tunnistavani kaipuun tähän. En kuitenkaan tunnista sitä kaipuuta kaupungissa ollessani. En osaa hakeutua luontoon.

Ehkä tässä on myös vihreän politiikan haaste. Miten tehdä luonnosta merkityksellinen ihmiselle jolla ei ole tuota lapsuuden muistijälkeä. Jos jälki vielä himmenee sukupolvien myötä, etääntyy suhteemme entisestään ja ympäristönsuojelusta tulee vieläkin haastavampi missio. Luonnossa on kuitenkin kulttuurimme historia ja lähtökohdat. Jos menetämme luonnon, menetämme myös kulttuurisen alkuperämme. Maaperän jolle rakentaa oma identiteetti ja kulttuurinen kontekstimme. Ilman identiteettiä olemme tuuliajolla ja altistamme toisemme suuremmalle uhalle pahoinvointiin, syrjäytymiseen ja merkityksettömyyteen.

Miten vihreä politiikka voisi edistää ihmisen henkistä muistijälkeä ympäristöön tai voiko sitä tarjoilla jotenkin jälkihoitona ohikiitäneen lapsuuden jälkeen? Ilman omaa suhdetta luontoon ihminen ei jaksa eikä pysty ymmärtämään soiden suojelua, hiilinielujen merkitystä tai eläinlajien jatkuvuuden turvaamista. Vetäydyn kansanedustajalle varattuun kahdeksan neliön huoneeseeni ja lupaan pohtia asiaa hartaasti.

Jani Toivola
Kansanedustaja (vihr)