Sydämellä Malalai Rahim

Suomen pakolaisapu on valinnut viime viikolla vuoden pakolaisnaisen. Hän on afganistanilaissyntyinen lääkäri ja viiden lapsen äiti Malalai Rahim. Hän saapui suomeen 12 vuotta sitten. Perheensä tuella ja periksiantamattoman rohkean luonteensa ansiosta Malalai opiskeli suomen kielen ja toimii nykyään lääkärinä. Parhaillaan hän suorittaa gynekologin erikoistumisopintojaan Seinäjoella. Kiitospuheessaan hän nosti esiin huolensa kehitysmaista tulleiden kouluttamattomien tyttöjen ja naisten asemasta Suomessa.

Pakolaiset ovat hyvin kirjava joukko eri kansallisuuksia, kulttuureja ja uskontoja. Joukossa on paljon korkeakoulutettuja, mutta on myös täysin lukutaidottomia pakolaisia. Erityisesti huolissaan tulisi olla alhaisesti koulutetuista naisista. Kielitaidottomuus lisää eristäytyneisyyttä yhteiskunnassa ja mahdollisuus nojautua demokraattisen yhteiskunnan läsnäoloon heikkenee. Seurauksena voi olla mielenterveysongelmia ja syvää yksinäisyyttä. Tämä ulkopuolisuuden tunne heijastuu väistämättä myös muihin perheenjäseniin ja osaltaan vaikuttaa mahdollisten lasten kykyyn löytää paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös näillä lapsilla on oikeus vanhempiin, joilla on tarvittavat välineet ohjata ja turvata lastensa kulkua uuden elämän äärellä. Erityisen haasteelliseksi lapselle tilanteen voi tehdä oman identiteetin hahmottaminen kahden kulttuurin kohdatessa. Miten tasapainoilla perimän ja perinteiden kanssa, kun samaan aikaan itse on kasvamassa kohti toisenlaista tapaa elää arkea?

Suomeen saapuvat ja Suomessa asuvat pakolaiset tarvitsevat erityiskoulutusta lasten kasvatuksesta, naisten asemasta ja oikeuksista suomalaisessa yhteiskunnassa sekä terveystietoa ja kirjoitus- ja lukuopetusta. Nämä ihmiset ovat usein kovia kokeneita ja traumatisoituneita. Taustalla on sotaa, menetystä ja omista juurista erkanemista. Kuten Malalai Rahim totesi puheessaan ”pakolaisten sydän on usein kutistunut niin pieneksi että kaikki tuntuu suurelle. Siksi näitä ihmisiä tulisi kohdata sydämellä. Kutistunut sydän ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmisen tulisi loputtomasti asettua uhrin ja alavavastaajan rooliin. Kyse on enemmän siitä, miten uusi ympäröivä yhteiskunta ottaa ihmisen vastaan.

Sama pätee tietysti meistä jokaiseen. Olemme kaikki kokeneet elämässämme asioita, jotka ovat saaneet sydämemme kutistumaan. Ei ole kyse heikommista tai vahvemmista, vaan ihmisyydestä. Kun puhumme köyhyydestä tai syrjäytymisestä, puhumme samalla näistä sydämistä, joille asiat tuntuvat hetkittäin kovin suurilta. Miten pystyisimme yhteiskuntana ja yksilöinä kohtaamaan toinen toisemme enemmän sydämen kautta? Käytännössä se tarkoittaa pysähtymistä, näkemistä ja läsnäoloa. Sen tunnustamista, että jokainen meistä ponnistaa parhaansa mukaan omista lähtökohdistaan ja yhteiskunnan tulisi tukea kaiken kokoisten sydämien tietä lähemmäksi ja osaksi yhteiskuntaa. Myös karanneet tai kadonneet tulisi kutsua takaisin.

On turha kuvitella, että jotkut elämänmuodot olisivat meille täysin vieraita tai mahdottomia. Mikä tahansa elämäntilanne, jonka ihminen kohtaa yhteiskunnassa tänään, saattaa tulla itselle vastaan huomenna.

Suomeen saapuvien pakolaisten, erityistesi naisten ja lasten, tukeminen osaltaan vastaa myös tulevaisuuden työelämän haasteisiin. Jokaisen työpanosta ja osallisuutta yhteiskuntaan tarvitaan ja se on jokaisen oikeus.