Rohkeita tarinoita

Perjantai-iltapäivä toi mukanaan riipaisevan suruviestin Norjasta. Tapahtumasarjan, jota on vaikea edelleenkään kokonaisuutena käsittää tai käsitellä. Mieli ei ymmärrä ja välillä se ei jaksa. Asiaa on puitu monessa kahvipöydässä ja puhelinkeskustelussa. Itse saan parhaiten kiinni tapahtumista ja siihen liittyvästä surusta ja vihasta lukemalla sanomalehtiä. Perehtymällä tarinoihin ja yksilöihin, joita tuo kamala teurastus piti sisällään. Lähisaaren pariskunta, joka luotisateessa omalla yksityisveneellään pelasti veden varaan saarelta paenneita nuoria. Toisaalla leiriläisiä, jotka olivat onnistuneet pakoilemaan ampujaa toista tuntia. Kun poliisi vihdoin saapui paikalle, eivät nuoret ensin uskoneet auttajiinsa. Luottamus tuntemattomaan oli riistetty hetkeä aiemmin. Sisäistä turvallisuutta ja yhteistä solidaarisuutta oli ravisteltu. Eilisen lehdissä julkaistiin myös lyhyitä henkilökuvia kadonneista ja menehtyneistä. Näiden henkilöiden kautta ulkopuolinen voi kanavoida surua ja olla läsnä tapahtuneessa.

Olin nuori opiskelija New Yorkissa kun World Trade Centerin tornit sortuivat 11.9 2001. Myös silloin tarinat muodostuivat tavaksi olla osallisena. Näin etäältä kun toinen torneista sortui. Illalla tein matkaa jalan Manhattanilta kotiin yli Brooklynin sillan useita tunteja. Seuraavan viikon tuijotin päivät herkeämättä uutisia ja illat vietin Union Squarella, jonne kokoontui sadoittain ihmisiä olemaan yhdessä. Hämärässä illassa poltettiin kynttilöitä ja laulettiin rauhoittavia lauluja. The New York Times julkaisi päivittäin lehdessään iskuissa menehtyneiden kuvia ja tarinoita. Näistä tuntemattomien muistokirjoituksista tuli tärkeä yhteisöllinen tukipilari. Kanava, jonka avulla pystyi saamaan otteen käsittämättömästä tragediasta.

Kunnioittaaksemme elämää tämä aika kaipaa meiltä eloonjääneiltä uusia tarinoita. Rohkeita tarinoita. Tämä aika kaipaa rehellisyyttä, joka kumpuaa läsnäolosta. Läsnäolosta, joka uskaltaa ilman vihaa, katkeruutta tai kaunaa tarkastella itseään ja ympäröivää yhteiskuntaa. Ei toimintaa vihasta, surusta tai näkymättömyyden tunteesta vaan halusta olla osallisena ja rakentaa yhteistä hyvää. Rohkeutta päästää irti toisen vastustamisesta ja kohdistaa katse herkeämättä itseemme. Mitkä ovat toiveet ja odotukset itseni suhteen? Mitä voin itselleni ja yhteisölleni tarjota?

Sama pohdinnan paikka on toivottavasti edessä myös meillä politiikassa toimivilla. Miten me voimme poliittisella päätöksenteolla kannustaa ihmisiä rohkeuteen? Rakentaa alustoja, jotka mahdollistavat kohtaamisia erilaisten ja eritaustaisten ihmisten arjessa. Miten politiikka voi toiminnallaan antaa jokaiselle mahdollisuuden tulla kuulluksi? Ehkä on myös aika pohtia, ovatko yhteiskunnan henkisen hyvinvoinnin avainkysymykset edes ratkottavissa perinteisin poliittisin keinoin. Myös politiikassa tarvitaan rohkeita tarinoita yhteisymmärryksen löytämisestä ja vanhoista kaunoista irtipäästämisestä. Poliittisen taistelun tuloksena syntynyt ratkaisu ei välttämättä aina ole hyvän elämän näkökulmasta paras ratkaisu.

Lauantaina kohtasin Etelä-Afrikasta adoptoidun rohkean nuoren miehen alun. Pieni poika pysäytti minut käytävällä luentoni jälkeen ja kysyi että mitä hänen pitäisi tehdä kun häntä kiusataan koulussa niin paljon ja se tuntuu pahalle. Suuri kysymys pieneltä pojalta, joka veti ison pojan erittäin nöyräksi. Ensin minuun iski pelko. Osaanko vastata oikein? Sitten päätin olla rohkea. Totesin pojalle, että se että hän uskaltaa näyttää oman herkkyytensä, kertoa että sattuu, on hänen tärkein lahjansa. Moni aikuistenkaan maailmassa ei ole niin rohkea kuin sinä. Pidä siitä herkkyydestä ja rohkeudesta kiinni ja pääset elämässä pitkälle. Poika pakotti myös minut siinä hetkessä olemaan rohkeasti ihminen.

Kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogissa 26.7.2011