Jaettu huominen

Sain sunnuntai-iltana puhelinsoiton iltapäivälehden toimittajalta. Hän kertoi facebookissa levinneestä vitsistä, joka kohdistui minuun. Yksi vitsin levittäjistä oli kansanedustaja Juho Eerolan eduskunta-avustaja Ulla Pyysalo. Hengitin kerran, mietin jaksanko edes käydä tätä keskustelua nyt. On vapaapäivä ja kaunis kesäilta. Pyysin toimittajaa kertomaan kyseisen vitsin. Hän pahoitteli jo etukäteen ja kuulosti vaivautuneelta. Kaikkea toimittajatkin joutuvat tekemään, ajattelin. Välittää törkeitä viestejä puhelimitse asianosaisille. Toimittaja luki vitsin rauhallisella äänellä. Vitsi oli ytimekkään törkeä. Lyhyellä sanamäärällä oli onnistuttu vangitsemaan persoonani ydin, tekemään siitä vitsi ja synnyttämään jotain loukkaavaa. Kiitin puhelusta ja päätin jatkaa kaunista iltaa ja antaa asian olla. Istuin ja jäin kuitenkin miettimään – mikä tässä mättää.

Jokaisella meillä on varmasti mitä mielikuvituksellisimpia ajatuksia toisistamme. Elämme yhdessä, mutta omaamme paljon toisistamme eriäviä arvomaailmoja. Valitsemme läheisemme, omistaudumme rakkaimmillemme ja jätämme toiset etäälle. Meillä on myös piilevä halu luoda itsellemme vihollisia. Ihmisiä, jotka itse rakennamme omiksi vastustajiksemme. Yhdistämme heihin kaiken epämiellyttävän, pelottavan ja vastemielisen. Kaiken, joka omassa elämässä on väärässä asennossa ja jolle etsimme syyllistä mieluummin muualta kuin itsestämme. Omaan toki itsekin idun tästä taipumuksesta. Olen koko aikuisuuden kamppaillut siitä eroon; pyrkimyksenä olla rakentamatta itselleni vihollisia ja tavoitteena uskaltaa etsiä vastauksia ja ratkaisuja elämääni ja sen eri olotiloihin itsestäni.

Minusta kirjoitettu ”vitsi” oli törkeä ja henkilökohtaisesti loukkaava. Tekstin taso oli sitä luokkaa, että se toivottavasti kertoo enemmän kirjoittajastaan ja levittäjistään kuin minusta. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain minun henkilökohtainen valitusvirteni vaan kyse on mielestäni laajemmasta asiasta. Kenenkään ei tulisi tarvita rakentaa paksua nahkaa itselleen selviytyäkseen arjesta.

Myös vihreiden keskuudessa on varmasti viljelty monia sananparsia sekä perussuomalaisista että muiden puolueiden edustajista. Ylipäätään kaikista, jotka ovat eri mieltä. Tämä ei ole yhtään sen hyväksyttävämpää. En hyväksy sitä kummastakaan leiristä. En kenenkään joukoista. Niin kauan kuin synnytämme omassa keskuudessa näitä ajatuksia, pidämme yllä vihollisen rakentamisen perinnettä. Syvennämme ja vahvistamme välillämme olevia eroja ja annamme vihan ja katkeruuden määrittää ajatusmaailmaamme ja lopulta toimintaamme. Tästä samasta lähteestä ovat saaneet alkunsa myös kaikki maailman sodat ja konfliktit. Menneet ja nykyiset.

Puhumme paljon hyvinvointiyhteiskunnasta. Taistelemme yhteiskunnan kahtiajakautumista, eriarvoisuutta ja köyhyyttä vastaan. Murehdimme nuorten mielenterveydestä ja maamme kilpailukyvystä, mutta silti pidämme yllä vihaa toisiamme kohtaan. Jokin tässä yhtälössä ei toimi. Meidän tulisi lakkaamatta kurottautua toisiamme kohti etsien sopua, ratkaisuja ja tietä toistemme luo. Mikään yhteisö ei kykene jakamaan yhteistä tilaa täydessä vihassa, mutta kaksi erilaista mahtuu samaan huoneeseen, jos päätämme yhdessä kunnioittaa, ymmärtää ja rakentaa yhtäläisyyksiin nojaten molempien jaettua huomista.

Itse mietin usein mitä on aikuisuus. Olen 33-vuotias ja suurimman osan ajasta tunnen oloni edelleen yhtä avuttomaksi ja tietämättömäksi kuin ollessani 10-vuotias. Pelkään etten osaa, etten riitä ja etten kuulu joukkoon. Huolehdin, murehdin, petyn ja toivon. Silti olen yhdessä asiassa muuttunut. Vihan nostaessa päätään en enää halua antaa sille valtaa vaan päätän hengittää vielä kerran. Ymmärrän etteivät asiat ole mustavalkoisia ja haluan kantaa vastuuta yhteisestä. Toisaalta 10-vuotiaana en luottanut pahaan. Uskoin, että hyvä voittaa. Ihminen ei voi ulkoistaa itseään omasta yhteisöstään. Sen on uskallettava katsoa jokaista silmiin.

Kirjoitus on julkaistu sekä vihreässä blogissa että Uuden Suomen blogissa 19.7.2011