Ääni rintasyövälle

Kävin eilen katsomassa amerikkalaisen elokuvan The Help. Tarina sijoittuu 1950-luvun Missisipiin. Aikaan, jolloin jokaisella itseään kunnioittavalla oli musta palvelija. Aikaan, jolloin mustat eivät saaneet syödä samoissa ravintoloissa, käyttää samoja kampaamoita tai istua rauhassa bussissa valkoisten kanssa. Elokuvassa eräs valkoinen kotirouva päättää rakentaa mustalle palvelijalleen jopa ulkohuussin, sillä ei halua että palvelija saastuttaa wc:tä. Moni valkoinen epäilee vallitsevaa arvomaailmaa mutta kynnys puolustaa tasa-arvoa on liian suuri. Sosiaalinen paine saa yliotteen ja yhteiskuntaa hallitsee sorto. Iso joukko ihmisiä elää ilman ääntä. Lopulta eräs valkoinen nainen päättää rikkoa hiljaisuuden. Hän alkaa salaa haastatella palvelijoita, joka oli lailla kiellettyä. Salassa hän kerää satoja kipeitä tarinoita. Tarinoista syntyy kirja, joka julkaistaan nimettömänä. Nousee suuri kohu ja mellakoita. Mikä tärkeintä, kirja antoi yhteiskunnan näkymättömille äänen.

Olin viime viikolla juontamassa Avonin organisoimaa “Breast Cancer walk “ -tapahtumaa Rautatientorilla. Kyseessä on yrityksen ympärivuotinen kampanja, jolla kerätään varoja Suomen syöpäsäätiön Roosa-nauha rahastoon. Avustuksilla säätiö tekee mm. rintasyöpätutkimusta ja valistustyötä. “Pinkki kävely” on kampanjan vuoden kohokohta. Satoja naisia kokoontuu kävelylle tärkeän asian puolesta. Itse osallistuin tapahtumaan ensimmäistä kertaa. Juuri ennen kävelyn alkua 15-henkinen joukkue yritti ahtautua ryhmäkuvaan. Yksi ystävistä oli sairastunut kesällä rintasyöpään. Muut kokosivat joukkueen seistäkseen tukena toverinsa rinnalla.

Haastattelin tapahtumassa kolmea rintasyövän sairastanutta naista. Jokainen heistä oli käynyt läpi oman näköisensä selviytymistaistelun. Yhdellä aseena itku, toisella tiedonjano, kolmannella äitiys. Kaikkia naisia yhdisti rohkeus. Rohkeus, joka ilmeni haluna puhua. Haluna jakaa ja kertoa oma tarina. Olla apuna, tukena ja huojennuksena muille. Pehmittää tulevia mutkia ja olla läsnä. Tärkeimpänä viestinä meille kaikille oli, että kukaan meistä ei ole yksin. Tämän viestin korostaminen on tärkeää, sillä yksi syvimmälle juurtunut pelko ja kauhukuva meissä kaikissa on: olenko ainoa, olenko yksin?

Jotta kukaan ei olisi yksin, tulee meidän avata suumme ja käyttää ääntämme, sillä ääni luo toivoa. Jotta voimme tehdä osamme, täytyy meillä olla mahdollisuus käyttää ääntämme. Jotta voimme tarttua mahdollisuuteen käyttää ääntämme, täytyy meillä olla ääni. Jotta voimme tunnistaa äänemme, tarvitsemme yhteiskunnan, joka rohkaisee äänen löytymiseen. Vasta kun ihminen kokee olevansa tunnustettu ja näkyvä. Vasta kun hänellä on ääni, on hänellä mahdollisuus olla aktiivinen osa yhteiskuntaa. Osa demokratiaa, joka osallistaa ja velvoittaa.

Me voimme joka päivä tehdä päätöksen. Pidämmekö yllä arvoja, jotka johdattavat jokaisen oman vuorisaarnansa äärelle vai arvoja jotka tukahduttavat jo ensimmäisen kuiskauksen. Mitä useampi ääni, sitä terveempi yhteiskunta.

Ääni on henkilökohtainen. Se voi olla myös hiljaisuutta. Se voi olla laulua tai kiivasta puhetta. Se voi olla värejä paperilla tai huolenpitoa omasta perheestä. Se voi olla oikeutta uskoa korkeimpaan voimaan. Se on avioitumista, perheen perustamista, kaiken jättämistä ja uuden luomista.

Kenelle sinä voisit antaa äänen?

Kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogissa 24.8.2011