Avautumisvaihe

Mulla on kaksi salaista pahetta. Toinen on Suomalainen iskelmämusiikki ja toinen television synnytysohjelmat. Iskelmät ovat vielä helpommin selitettävissä, mutta synnytysohjelmat välttämättä ei. Viimeksi tiistaina sain itseni kiinni kuntosalin juoksumatolta. Salin televisiosta tuli nelosen synnyttävistä perheistä kertova englantilainen sarja. Katsoin ohjelmaa ensin matolla juosten, kunnes yhtäkkiä havahduin. Matto kelaa tyhjäkäyntiä, mina seison reunalla varpaisillani ja kyyneleet silmissä seuraan, kun äiti saa juuri vastasyntyneen tyttärensä ensi kertaa rinnallensa ja pakahtunut isä räiskii vieressä kuvia. Rykäisin pari kertaa, katsoin sivuilleni, korjasin ryhtini ja jatkoin juoksemista.

Miksi nuo ohjelmat niin kiinnostaa? Ensimmäistä kertaa pääsen näin läheltä seuraamaan sitä mistä elämässä on kyse! Kukaan ei siitä lapsuudessa oikein puhunut, teininä en kehdannut kysellä ja aikuisena täytyy kunnioittaa muiden yksityisyyttä. Nyt ystäväpiiriini on onneksi syntynyt paljon lapsia ja minä olen alkanut kysyä. Miehestä naisen äidiksi tuleminen on äärimmäisen kiinnostavaa. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Asia jota en koskaan voi kokea. On vaikea ymmärtää miten nainen asiaa käsittelee. Kivut, pelot, toiveet ja myös sen luonnolisuus. Tuohon pieneen seimikohtaukseen synnytyssalissa kulminoituu oikeastaan kaikki elämässä. Ihmisen halu saada lapsia, äidiksi tuleminen, isäksi tuleminen, isovanhemmuus, sisaruus, sateenkaariperheet, uusperheet, yksinhuoltajat sekä lapsettomat ja ne joilla ei ole oikeutta vanhemmuuteen. Kaikkien herkät tuntemukset ja näkökulmat leijailevat saman hetken ympärillä.

Varhaisaikuisuudessa kävin läpi kriittisen vaiheen jossa kyseenalaistin ihmisten tarpeen tehdä lapsia. Tuntui, että niitä vaan syntyy, mutta miettiikö kukaan miksi. On myös paljon lapsia jotka syntyvät kärsimykseen ja laiminlyöntiin. Pari vuotta sitten toimin ystäväni varatukihenkilönä synnytystä varten ja pääsin synnytysvalmennukseen. Sydän pamppailen kävelin kätilöopiston käytäviä ja tutkailin tulevia äitejä. Jostain salista jopa kuului uuden elämän ponnistuksia. Synntysvalmennus pakotti jättämään kyynisyyden.

Ringissä oli 15 pariskuntaa joista oli tulossa vanhempia ja nöyryyden ja herkyyden määrä huoneessa oli valtava. Jokainen “pahinkin” köriläs näytti rippikoulupojalta. Itse koin että halua vanhemmaksi ei voi älyllistää ja harva voi kulkea sen prosessin läpi tajuamatta mitä tapahtuu. Varsinainen haaste on aika sen jälkeen. Jotta uskaltaisimme säilyttää sen saman nöyryyden elämän edessä myös salin ulkopuolella. Samalla tavalla uteliaasti kurottautuen luottaisimme toinentoistemme vahvuuksiin, ja samalla läsnäololla kasvattasimme lapsiamme ehdoitta läpi elämän. Kuunnellen ja turvaten. Samalla herkyydellä kohtaisimme uudet ja tuntemattomat asiat, muuttuvan maailman. Lakkaisimme kyseenalaistamasta monimuotoista elämää. Tunnustaisimme kaikki. Näyttelijä Piitu Uski kiteytti asian hienosti lehtihaastattelussa. “Vastavuoroista läsnäoloa toinentoisillemme”.

Vielä se iskelmä. Sitä kuunnellessa tulee Suomalainen olo. Isänmaallien olo. Minulle isänmaallisuus ei ole puolustusta, vaan kotimaani uskallusta kasvaa muuttuvassa maailmassa. Minä haluan olla mukana itsenäni.