Häpeästä vapaa

Viime kuukaudet, vaalien siivittämänä mediassa on käyty paljon keskustelua Suomalaisesta hyvinvointivaltiosta ja sen turvaamisesta. Tuloeroja tulee pyrkiä tasaamaan ja köyhyyttä vastaan on ryhdyttävä taisteluun. Iso rooli tämän tärkeän muutoksen eteenpäin viemisessä on tulevalla veropolitiikalla. Toinen yhtä tärkeä hyvinvointivaltion mittari ja tae on ihmisten henkinen hyvinvointi. Tällä hetkellä alle 35-vuotiaden siirtyminen työkyvyttömyyseläkkeelle on huimassa kasvussa, nuorten tukipuhelimet ovat tukossa,t yöttömyysluvut odottavat edelleen laskua ja työelämässä voidaan siinä määrin pahoin että iso osa Suomalaisista jää enneaikaiselle eläkkeelle jo alle 60-vuotiaana.

Viime viikolla 15-vuotias poika puukotti toveriaan Porissa. Yhteiskunnan lakien sekä yleisen arvomaailman luoma turva ja tunnustus siitä että olemme kaikki näkyviä ja oikeita on isossa roolissa kun näitä ongelmia lähdetään purkamaan. On täysin mahdotonta odottaa ihmisen olevan tasapainoinen, hyvinvoiva, työtätekevä ja yhteisvastuullinen kansalainen jos samaan aikaan yhteiskunta asenteillaan ja lakien säädöllä asettuu häntä vastaan eikä tunnusta häntä. Laki on konkreettinen tapa määrittää rajat ja pakottaa viiva paikoilleen. Siksi se on siis tarpeellinen. Ennen lakia tulisi kuitenkin mielestäni olla mielen tahto muuttaa asioita, pyrkiä hyvään ja halu samaistua myös kanssaihmisen osaan tässä yhteiskunnassa. Nämä taidot jos omaamme, voimme ylpeydellä sanoa olevamme uuden hyvinvointivaltion kansalaisia. Meillä ei ole enää varaa eristää itseämme muista. Ihminen täydentää ihmisen ja yhteisö synnyttää lain ja arvon.

Samasta on kyse kun puhutaan tasa-arvoisesta avioliittolaista. Yksilön, lain ja yhteiskunnan arvomaailman suoma takuu tasa-arvoisuudesta.

Itse olen haaveillut omista häistäni kauemmin kuin kehtaan ikinä myöntää. Kakut on leivottu ja orkesteri melkein jo varattu ja sulhanenkin löytynyt. Unelmalla on kuitenkin varjo. Häpeä. Vaikka kuinka tiedän että unelma on omani niin yhteiskunnan tuen puute tekee asiasta jollain tavalla väärää ja häpeällistä. Tietoisuus siitä, että alttarilla ollessani seisoisin yksin. ilman yhteisöni tukea ja tunnustusta. Jos emme saavuta tasa-arvoista avioliittolakia annamme myös tuleville sukupolville matkakumppaniksi tuon häpeän taakan

Tasa-arvokeskustelussa vastapuoli on kysynyt että missä menee raja, naitetaanko kohta jo koiria ja ihmisiä? Me voisimme kysyä missä menee raja. Kenet seuraavaksi eristämme lailla yhteiskunnasta? Lapset, nuoret, vanhukset yksinhuoltajat vai kehitysvammaiset?

Lyhennetty versio julkaistu 26.3.2011
http://www.vihreat.fi/node/6697