Tukipuhelinvapaa yhteiskunta – kannanottoni Älä alistu!-kampanjaan

Nuotta-median ja kumppanien homofobinen Älä alistu!-kampanja pitäisi periaatteessa olla kansanedustajaehdokkaan unelma. Täydellinen hetki todistaa oma ylemmyytensä ja loistaa hyvää tekevän messiaan kruunussa. Vaan ei siltä tunnu. Tuntuu pahalle.

Lyhyen kokemukseni perusteella sanoisin että poliitikkouden suurin haaste on olla syyllistymättä valtapeliin , jossa oman ansioluettelon kasvattamisesta tulee itseisarvo ja ulkopuolelle jää todellisuudessa juuri äänestäjä. Että uskaltaisi antautua demokratian armoille ja luottaa että viesti kantaa. Se kuka sitä lopulta etulinjassa julistaa pitäisi olla toisarvoista. Pelissä on ihmisten elämä ja arki, joten henkilökohtaisella vallalla ei tulisi olla sijaa.

Samaa peräänkuuluttaisin Älä alistu!-kampanjan synnyttäjille. Tarjotessanne lapselle tai nuorelle kavennettua maailmankuvaanne, joka pohjautuu omaan tulkintaanne uskonnosta toimitte yhtä väkivaltaisesti kun lasta lyövä aikuinen. Tukahtunut arvomaailmanne etsivän lapsen silmissä on yhtä poissaolevaa kuin alkoholisoitunut vanhempi. Kasvava lapsi ja nuori tarvitsee aikuisen ehdotonta läsnäoloa. Peiliä, jonka kautta heijastella ympäröivää maailmaa ja omaa paikkaa siinä. Tällä tuella ei tulisi olla hintaa tai ehtoja.

Taas kerran kysyisin, että kuka ottaa vastuun niistä lapsista ja nuorista joille viestitään, että se mitä he itsessään oikeaksi ja kauniiksi tuntevat onkin himojen hareutta joka tulisi kitkeä pois ?Meillä ei ole enää varaa ylläpitää yhteiskunnassa ihmisiä eristäviä arvoja. Jokainen menetetty nuori on liikaa. Kuten viime viikkojen otsikot kertovat, liian moni nuori on yksin, kiusattu ja vailla aikuisen tukea. Pelkästään MLL:n lasten-ja nuorten puhelin ottaa vuosittain vastaan yli puoli miljoonaa puhelua. Alle 35-vuotiaiden keskuudessa työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvien määrä on viimeisen 3 vuoden aikana kasvanut lähes 30 %. Asioiden ei tarvitsisi olla näin. Meillä ei kuuluisi olla tarvetta tukipuhelimiin.

Olin 9-vuotias kun ihastuin ensimmäisen kerran poikaan. En osannut pelätä, peitellä tai estellä asiaa sen enempää, kuin kukaan muukaan seksuaalisuuteensa heräävä lapsi. Mitään lääkärileikkejä mittavampaa ei koskaan tapahtunut, mutta jännittävää oli ja mielessä vilisi levottomasti. Sitten tuli ylä-aste ja sumea tiedottomuus, jossa mieli irtosi kehosta. Yhtäkkiä ajatuksia miehistä ei enää saanut olla. Oli vain sarja kömpelöitä seurusteluyrityksiä tyttöjen kanssa ja syvää pelkoa ja hämmennystä kun seurustelu ei sujunutkaan niin kuin muilla. Pelkäsin että jään yksin loppuelämäkseni.

20-vuotiaana muutin New Yorkiin ja padot murtuivat. Löysin itseni kaupungista, jossa naiset suutelivat toisiaan kadulla, miehet istuivat puistossa käsi kädessä ja elokuvateatterissa näytettiin filmiä miesten välisestä rakkaudesta. Olisin voinut katsoa saman elokuvan 20 kertaa putkeen! Vapauden tunne oli sanoinkuvaamaton! Aivan kuin joku olis yhtä aikaa kaatanut suuhun hunajaa, vanilijakastiketta ja sulatettua suklaata! Vihdoinkin Minä olin näkyvä ja maailmasta sisälläni uskallettiin puhua.

Minkään aatteen tai yhteisön arvomaailma ei saisi pohjautua toisen ihmisryhmän alistamiseen. Toisen elämän tahallinen häpäisy on ihmisoikeusrikos. Meillä täytyy tulevaisuudessa olla rohkeutta lakkaamatta etsiä tietä toistemme luokse. Kaipaamme yhteiskuntaa, joka uskaltaa katsoa jokaista silmiin eikä pelkää mitään.