Hätähuuto!

Vierailin tänään Turun normaalikoulussa Varissuolla. Kaikki luokka-asteet yhteenlaskettuna koulussa on yli 1000 oppilasta ja koulussa puhutaan yli 40:tä eri kieltä. 37 prosenttia alueen asukkaista on maahanmuuttajataustaisia. Olin paikalla Suomen lasten ja nuorten säätiön Zest–tiimiläisen ominaisuudessa.

Kierrän ympäri Suomea yläkouluissa puhumassa elämäntaidoista, erilaisuudesta ja unelmista. Puhun nuorille avoimesti oman elämäntarinani kautta: millaista minusta oli kasvaa tummaihoisena lapsena 80-luvun Suomessa hyvässä ja pahassa ja kuinka vaikeaa oli kasvaessaan suunnitella omaa tulevaisuuttaan, kun tuntui ettei kuulu joukkoon. Etsin epätoivoisesti aikuisten maailmasta itseni näköistä ihmistä, jonka olemus olisi tarjonnut vapauttavan viestin, että myös minulla on mahdollisuus.

Esikuvien puute johti riittämättömyyden tunteeseen. Haaveilin näyttelijän ammatista, mutta luulin ettei se ole mahdollista, koska Suomessa ei ollut yhtään tummaihoista näyttelijää. Lopulta pienessä mielessäni ihosta tuli este kaikelle. Onnekseni myöhemmin opin, että myös minun unelmillani oli mahdollisuus selvitä hengissä.

Nyt Varissuolla vieraillessani katsoin auditorion satapäistä, monenkirjavaa ja kansainvälistä nuorisojoukkoa ja häkeillyin. Kaikki nämä nuoret elävät ja rakentavat tulevaisuuttaan Suomessa. Katsoin eturivissä istuvaa kauniisti hymyilevää huivipäistä tyttöä ja hänen vieressä istunutta aasialaista poikaa. Mitä he mahtavat tästä kaikesta ajatella? Miltä tuntuu 13-vuotiaasta avata kotona televisio ja kuunnella, kun aikuiset televisiossa hokevat Suomi suomalaisille-hymniään tai räyhäävät tuohtuneena kaikkialla maleksivista maahanmuuttajista, jotka vievät vanhusten rahat.

Onko kukaan muistanut ajatella näitä nuoria? Mitä mahtaa tehdä nuoren psyykkeelle kun päivittäin kuulee että on ongelma, josta tulisi päästä eroon tai että rotujen sekoittuminen on epänormaalia. Miten siitä kukaan nuori jaksaa enää ponnistaa kohti toiveikasta tulevaisuutta ja ajatella että myös minulle kaikki on mahdollista. Missä on heidän oikeusturvansa? Kuka ottaa tämänhetkisen maahanmuuttokeskustelun lomassa vastuun näistä toiveikkaista hymyilevistä sieluista, joilla on koko elämä edessä.

Tämä aika tulee määrittämään miltä näyttää tulevaisuuden Suomi ja sen arvomaailma. Tämä on hätähuuto kohtaamieni nuorten puolesta. Miettikää aikuiset mikä on valtataistelumme hinta. Käsi sydämellä kurottautukaamme toisiamme kohti, ymmärtäen, rakentaen ja toisiamme kannatellen. Matka on kaikilla sama, toivottavasti yhteinen. Silloin voimme aloittaa oikean keskustelun.