Mä en kuulu joukkoon!

Viimeisen viikon aikana on herännyt monenlaisia ajatuksia yhteiskuntamme elämänmenoa seuratessa. Niistä päällimmäisenä viime maanantain a-studion jutun henkilöt: keskustan tuhkasta nouseva Vaasan vaalipiirin ehdokas Jarmo Korhonen sekä perussuomalaisten ilmastopoliittisia malleja muilta ahkeraan lainaileva Timo Soini. Toisessa ääripäässä sunnuntain Helsingin Sanomien koskettava juttu teini-ikäisten murrosiän ongelmista ja siitä seuraavasta mahdollisesta lopullisesta yhteiskunnasta suistumisesta.

Jarmo Korhonen totesi haastattelussaan että politiikka on kovaa peliä, jossa välillä otetaan turpaan ja taas noustaan ja Soini oli kuin huipputreenattu maalivahti; ilmekään ei värähtänyt muilta varastamaansa mallia esitellessä. Mikä näissä miehissä ärsyttää ja suututtaa? Molemmat puhuvat halusta rakentaa Suomea ja tekevät sitä koko sydämellään. Sinällään tavoiteltavia arvoja meille jokaiselle. Näiden kahden herran intohimossa on kuitenkin jotain joka ei sovi joukkoon. Molempien uskollisuus omalle ryhmälleen sulkee pois monta muuta ihmisryhmää. Molempien intohimo ja voima pimentää monen meistä kasvot. Molempien retoriikka jättää lausumatta sanoja jotka tunnustaisivat monen meistä elämän.

Soinia ja Korhosta katsellessa minulle tuli yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Aivan kuin olisimme toista maata. Tässä mielestäni piilee avain muutokseen jota kaikki janoamme. Miten löytää kaikelle tälle vaikuttamisen halulle ja taistelulle yhteinen sydän? Insertissä Jarmo Korhonen puristi nyrkkiä vasten rintaa ja suu jännittyneenä totesi että olen sydämeltäni keskustalainen. Lause jättää mielestäni ulkopuolelle Sunnuntain Hesarin jutussa mainitut Lotan ja Antin, jotka taistelivat oman teini -iän hämmennyksen nostattaman kivun kanssa. Toinen ajautuen huumeisiin ja toinen rikos- ja väkivaltakierteeseen.

Muistan kuinka itse kipuilin 13-vuotiaana. Oli paha olla ja tunne että en kuulu joukkoon. Sairastuin vakavaan syömishäiriöön. Aloitin ensimmäisen rankan laihdutuskuurini. Joka päivä tunnin lenkki ja loputon määrä vatsalihaksia. Kuuden jälkeen pelkkiä porkkanoita. Seuraavat 10 vuotta ruoka ja peili hallitsivat elämääni ja välillä tuska oli epätoivoisen loputonta. Kävin muutaman kerran syömishäiriöisten kokeiluryhmässä, mutta kun loppui projekti loppui hoito ja jäin yksin.

Soinille ja Korhoselle terveisiä: tämä ei ole peliä vaan elämää!
Tarvitaan yhteiskunta, jonka ensisijaisena arvona on turvata jokaisen nuoren kasvu ja ennen kaikkea yhteiskunta, joka uskaltaa kohdata kaiken mitä nämä nuoret itsessään edustavat ja ovat. Mikään ei saa olla vaiettua ja jokaisella on oikeus olla näkyvä. Tämä arvo ei sulje pois maaseudun turvaamista tai köyhyyden poistamista. Kaikki täytyy kuitenkin ottaa mukaan!