Jani Toivola

Eilen eduskunnassa käytiin ensimmäinen historiallinen kansalaisaloitekeskustelu turkistarhauksen kieltämisestä lailla. Mahtavaa oli se, että riippumatta kannastaan itse aiheeseen, lähes jokainen puhuja hehkutti kansalaisaloitteiden merkitystä avoimen demokratian ja osallisuuden näkökulmasta. Aloitteille toivottiin avointa ja perusteellista käsittelyä. Hieno asia. Uusi maailma ja ajattelu lähestyy vääjäämättä. Vanhasta on irtaannuttava, kun uudet arvot, tavat ja toimintamallit syntyvät. Kansalaisaloite luo ehdottomasti lisää osallisuutta ja antaa uutta tarttumapintaa omaan yhteiskuntaan ja palasiin, joista yhteinen hyvämme koostuu.

Tämä uusi osallisuus on ensiarvoisen tärkeää erityisesti nuorten ja heidän tulevaisuutensa kannalta. Mitä enemmän hahmottaa ja on osallinen omassa yhteiskuntajärjestelmässä, sitä enemmän voi nähdä mahdollisuuksia ympärillään. Asioiden etäisyys ja tiedon puute puolestaan kasvattaa epätoivoa ja kaventaa näkymiä. Tästä eteenpäin jokaiselle meistä on askeleen verran vaikeampaa ulkoistaa itsensä yhteisen hyvän edistämiseltä ja omien arvojen esille tuomisesta. Tulemme varmasti jatkossakin kamppailemaan eriävien mielipiteiden ristitulessa ja joudumme hakemaan kompromisseja, mutta toivottavasti syntyisi myös halukkuutta yhteisen tahdon löytämiselle.

Ehkä tulevaisuudessa koko demokraattinen järjestelmä voisi vahvemmin pohjautua yhteisen tahdon löytämiselle. Jokaisella on edelleen oma ideologinen kotinsa, mutta voimauttavaa olisikin oman voiton sijaan yhteisen tahdon löytymisestä syntyvä kaikkia eteenpäin mobilisoiva voima. Vain omasta kiinnipitäminen synnyttää usein paikallaan nykivää liikettä, joka kuluttaa ja harmauttaa mieltä ja potentiaalia.

Eilinen oli historiallinen, mutta vasta ensimmäinen askel. Nyt on paljolti tämän talon moraalista kiinni, jotta avoimuus ja vaikuttamisen mahdollisuus toteutuu täydessä terässään.

Sitten itse eilinen aloite. Minä kannatan turkistarhauksen kieltämistä lailla, mutta kuten aloitteessakin sanotaan, tulee elinkeinon lopettaminen toteuttaa siirtymäajalla tukien tuottajien muille aloille ja eläkkeelle siirtymistä. Päätöksessä tulee huomioida elinkeinon harjoittajien tekemät investoinnit ja työllisyysvaikutukset.

Yksi tapa toteuttaa tuo siirtymäkauden tavoite on se, että uusia lupia turkistarhauksen harjoittamiseen elinkeinona ei tässä maassa enää myönnetä ja sukupolvenvaihdokset turkistiloilla eivät olisi enää mahdollisia. Lisäksi tulisi puuttua siihen, että nykyisiä turkistarhoja ei saa enää laajentaa eläinten lukumäärän suhteen ja elinkeinotukea tulee suunnata siihen, että nykyisillä turkistarhaajilla olisi taloudellinen kannustin siirtyä harjoittamaan muita elinkeinoja. Monilla turkistarhayrittäjillä on vuosien yrittäjäkokemus ja toivon, että yhteiskunnan tuella vuosien kokemus ja tietotaito saadaan hyödynnetyksi niin yrittäjien itsensä ja yhteiskunnan kannalta täysimääräisesti.

Ymmärrän että alalla on pitkä historia, asema ja osaaminen niin alueellisena työllistäjänä kuin kulttuuri-identiteetin rakentajana. Puhumme usein myös perheyrityksistä, joissa osaaminen ja toimeentulo ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Elinkeino on kuitenkin oman näkemykseni mukaan tullut tiensä päähän. Päätös on lopulta eettinen ja moraalinen arvokysymys. Mikä on ihmisen ja luonnon välinen suhde ja pelisäännöt? Mikä on se arvopohja, jolla ylläpidämme tai synnytämme uusia elinkeinoja ja kasvua, jossa on läsnä jatkuva realistinen potentiaali kärsimykseen. On säilytettävä inhimillisyys. Se on sekä eettisesti että taloudellisesti kestävää kehitystä.

Kaikki turkistarhaajat eivät ole syyllistyneet eläinten hyvinvointiin liittyviin laiminlyönteihin ja rikkomuksiin, joita olemme saaneet vuosien varrella televisiosta ja lehdistä seurata. Yksikin rike on kuitenkin liikaa ja kysymys on ennen kaikkea koko turkistarhauksen eettisestä ja moraalisesta ongelmasta.

Usein vedotaan myös siihen, että turkistarhaus ei maailmasta lopu vaikka se Suomesta loppuisikin. Niin turkistarhauksessa kuin missä tahansa muussakin elinkeinossa pätee kysynnän ja tarjonnan laki. Turkisalaa ja sen markkinoita pyritään alati laajentamaan esimerkiksi Kiinassa. Kun yhä useammat maat kieltävät turkistarhauksen, myös kysyntä vähenee kun markkinoita ei pyritä enää niin usean toimijan taholta kasvattamaan.

Jäljelle jääkin lopulta se periaatteellinen keskustelu, voimmeko pitää laillisena elinkeinona sellaista toimintaa, jossa eläinten hyvinvointia ei pystytä riittävissä määrin takaamaan ja joka on haitallista ympäristölle. Mielestäni emme. Tässä on kysymys yhteiskuntamme arvomaailmasta.

Viittasin edellisessä yhteisö- ja osinkoveroa käsitelleessä tekstissä Risto Kalskeen kirjoittamaan (HS, Vieraskynä 28.3.) tekstiin, jossa hän ehdotti, että julkiset hankinnat tulisi tehdä uusilta yrityksiltä. Jatkan aiheesta, sillä yritysten kilpailukyvyn parantaminen ja elinkeinorakenteen uudistaminen on välttämätön edellytys hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamiseksi.

Kotimaisten pienten yritysten kasvun ja kansainvälistymisen esteenä on helposti näytön puute. Jos valtion hankinnoista painotettaisiin pienten kasvuyritysten tukemista, uudet yritykset saisivat kokemusta sekä näyttöjä, joiden avulla ponkaista myös kansainvälisiin kilpailutuksiin. Kalske toteaa kirjoituksessaan, että valtion hankintojen kilpailuttaminen pienten yritysten kesken voi tuoda tehokasta apua alkuvaiheen yritysten kaupallistumiselle. Tämän on hyvin totta. Suomi tarvitsee nimenomaan kasvuhakuisia ja kansainvälistymiseen tähtäävää yritystoimintaa. Koska suomalaiset yritykset eivät voi pienten kotimarkkinoiden vuoksi kehittää toimintaansa tarpeeksi pitkälle Suomessa, tarvitaan vetoapua valtiolta.

http://janitoivola.net/2013/04/05/keskustellaan-enemman-ennen-paatoksia/

Näen, että pienten ja keskisuurten kasvuyritysten tukeminen valtion julkisissa hankinnoissa sekä elinkeinorakenteen samanaikainen muuttaminen vastaamaan tulevaisuuden kysyntää, on Suomelle suuri mahdollisuus. Tästä hyvänä esimerkkinä on ilmastonmuutos ja sen tuomat haasteet.

Kansainvälinen kysyntä perustuu yhä suuremmalta osin uusiutuvaan energiaan ja sitä hyödyntävään energiatehokkaaseen teollisuusinfrastruktuuriin. Ilmastonmuutoksen hidastaminen edellyttää, että koko maailman energiahuolto rakennetaan uusiksi vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämä tarkoittaa valtavia markkinoita niille, jotka myyvät energiatehokkuutta ja uutta energiateknologiaa. Suomella on mahdollisuus tehdä ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä itselleen vahva ja työllistävä kasvuala. Meillä on todella paljon korkeaa osaamista ja teknologiaa, jolle on kysyntää maailman suurimmalla ja alati kasvavilla markkinoilla. Tämä on pikkuhiljaa onneksi ymmärretty myös Suomessa. Tuorein esimerkki oli Pekingissä maanantaina 8.4. avattu suomalaisten vientiyritysten edistämiskeskus, joka tarjoaa suomalaisille Kiinassa toimiville pienille ja keskisuurille yrityksille toimitiloja sekä käytännön apua kiinalaisilla markkinoilla toimimiseen.

Nyt tehdyt yhteisö- ja osinkoverouudistukset kannustavat parhaimmillaan yrityksiä laajentamaan toimintaansa, myös maamme rajojen ulkopuolelle. Kansainvälistyvät yritykset tarvitsevat kuitenkin Pekingin vienninedistämiskeskuksen kaltaista tukea uusilla markkinoilla toimimiseen sekä suurempaa yksityistä riskirahoitusta. Sen saanti on helpompaa, jos valtio on mukana yritysten kansainvälistämisessä.

Suorien yritystukien sijaan olisi panostettava riittävien kotimarkkinoiden synnyttämiseen kasvualoilla, tutkimus- ja kehitystyöhön sekä yritysten kansainvälistämiseen. Esimerkiksi Sveitsissä on otettu aivan toisenlainen lähestymistapa kasvuyritysten tukemiseen.

Sveitsissä julkinen sektori tarjoaa kansainvälistymistä tavoittelevalle kasvuyritykselle suorien tukien sijaan markkinointi- ja johtamisosaamista sekä kansainvälisiä kontakteja verkostoitumiseen. Valtio on siis korvamerkinnyt yritystuen asiantuntija-avuksi ja käytännön työkaluiksi kansainvälistymisen ja kasvun tueksi. Suomessa erilaiset yritysten tukimuodot on hajautettu hyvin sirpaleiseksi ja osittain päällekkäiseksi kokonaisuudeksi. Yritystuista ei saada tästä johtuen täyttä tehoa irti eikä niitä pysytä kohdentamaan kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla.

Suomalaista yritystukijärjestelmää tulisikin kehittää siihen suuntaan, että julkinen sektori siirtyisi tukirahan sisäisestä kierrättämisestä enemmän verkostoijan rooliin, joka luo reunaehtoja erilaiselle kysyntälähtöiselle yritystoiminnalle. Tämä tarkoittaa sitä, että julkinen sektori ei niinkään loisi tarjontaa markkinoille tukemalla joitain tiettyjä yrityksiä. Sen sijaan julkinen sektori pyrkisi vastaamaan markkinoiden kysyntään ja tukemaan yrityksiä yritysten tarpeiden kautta. Näin yrityksen ei tarvitsisi keskittyä eri julkisen sektorin toimijoille hajautetun tukirahan keräämiseen vaan voisi vastata markkinoiden kysyntään ja saada tähän julkiselta sektorilta räätälöityä tukea.

Jätin työministeri Lauri Ihalaiselle kirjallisen kysymyksen 25.3.2013. Kysymys koski siviilipalveluksen työpalvelusjakson suorittamista ulkomailla.

Ministeri Ihalaisen vastaus kysymykseeni oli pettymys. Ministerin mukaan siviilipalveluksen työpalvelusjakson suorittamismahdollisuutta ulkomailla ei ole tarkoituksenmukaista laajentaa. Ministeri perustelee kantaansa kahdella seikalla.

Ensimmäinen perustelu juontuu siviilipalveluksen kehittämisryhmän mietinnöstä, Siviilipalvelus 2020. Siinä on ministerin mukaan perustellusti kysytty, miksi siviilipalvelus pitäisi voida suorittaa ulkomailla, kun kyse on kansalaisvelvollisuuden täyttämisestä ja kotimaassakin on tehtäviä, joissa siviilipalvelusvelvollinen voi olla hyödyksi yhteiskunnalle.

Toinen perustelu liittyy siihen, että valtiolla on erityinen tarve varmistua siviilipalvelusta suorittavien fyysisestä, terveydellisestä ja henkisestä turvallisuudesta, mikä on vaikeampaa ulkomailla kuin Suomessa.

Nämä perustelut ovat mielestäni hyvin suppea tapa katsoa asiaa.

Ensimmäinen perustelu unohtaa täysin siviilipalvelusta suorittavan henkilön näkökulman. Siviilipalveluksen tehtävä on paitsi palvella suomalaista yhteiskuntaa, myös tukea parhaalla mahdollisella tavalla palvelusta suorittavan nuoren tulevaisuutta. Tämä on sekä yksilön että yhteisön etu.

Ministeri Ihalainen on painottanut nuorisotakuun yhteydessä sitä, että yhteiskunnan pitää tukea jokaista nuorta löytämään paikkansa elämässä. Siviilipalveluksen työpalvelusjakson suorittamisen mahdollisuudessa ulkomailla on kyse täysin samasta asiasta. Jos haluamme saada koko yhteiskuntamme potentiaalin hyödynnetyksi, meidän on pakko nousta vakiintuneista asennepoteroista ja katsoa maailmaa myös nuorten ja heidän tulevaisuutensa silmin.

Nostin kirjallisessa kysymyksessä esiin sen, että siviilipalvelusta suorittavien joukossa on paljon nuoria, jotka suunnittelevat kansainvälistä uraa tai ovat esimerkiksi kielellisesti lahjakkaita, vaikka muu koulumenestys ei olisi noussutkaan samalle tasolle. Kielitaidon vahvistaminen voisi olla nuoren mahdollisuus ja tarvittava kiintopiste tulevaisuuteen. Siviilipalveluksen tulisi tukea tätä kansainvälistymisen tavoitetta jatkossa paremmin. Ministeri Ihalaisen vastauksessa sivuutettiin tämä nuorten näkökulma tyystin. Tämä kielii vanhakantaisista asenteista, joissa siviilipalveluksen suorittaminen nähdään rangaistuksena eikä sen kehittämistä tasavertaisena palvelusmuotona haluta pitää esillä.

Ministerin toinen perustelu on niin ikään kovin ontto. Jos valtio pitää huolta siviilipalvelusta suorittavien fyysisestä, terveydellisestä ja henkisestä turvallisuudesta, eikö sen pitäisi pitää huolta myös palveluksen mielekkyydestä ja nuorten tulevaisuudesta. Siviilipalvelusvelvollinen voi tehdä 14 vuorokauden – 2 kuukauden pituisia komennusmatkoja ulkomaille, mutta työpalvelua ulkomailla ei varsinaisesti voi suorittaa. Jos komennusmatkojen suorittaminen ulkomailla ei ole fyysinen, terveydellinen ja henkinen turvallisuusriski, miksi koko työpalvelusjaksoa ei voisi suorittaa ulkomailla.

Kansainvälisyyskysymys on vain yksi esimerkki laajasta kirjosta ja tarpeesta siviilipalveluksen kehittämiseen. Siviilipalveluksen tulisi olla tasavertainen palvelusvaihtoehto ja mahdollisuus palvella omaa yhteiskuntaa. Tällä hetkellä se on kuitenkin enemmän rangaistus ja joissain tilanteissa jopa nuoren tulevaisuutta heikentävä vaihtoehto. Nykylinja tuntuu olevan se, että jokaisella on toki oikeus valita siviilipalvelus, mutta samalla tämän palvelusvaihtoehdon ei haluta näyttäytyvän dynaamisena, kehittyvänä ja varteenotettavana vaihtoehtoja.

Siviilipalveluksen kehittämiseksi tulisi tunnistaa ne vahvuudet ja ominaisuudet, joita siviilipalveluksen kautta voidaan nuorille taata ja joille on jatkuvasti kysyntää. Nämä seikat tulee nostaa siviilipalveluksen keskiöön. Näin nostetaan myös siviilipalveluksen arvostusta ja ansioita.

Isänmaanpalveluksen käsitettä tulee kyetä ehdottomasti laajentamaan. Globalisaation ja nopeiden yhteyksien aikakaudella maailma pienenee, jolloin maailman haasteet ja mahdollisuudet ovat yhä enemmän yhteisiä. Työ Keniassa voi myös olla hyvin vahvassa yhteydessä kotimaan palvelemiseen ja tukea henkilökohtaisten kokemusten kautta Suomen tulevaisuutta ja kehitystä. Suomella on edelleen muun muassa laaja lähetystöverkosto sekä paljon kansainvälistä kehitysyhteistyötoimintaa. Molempia vaihtoehtoja voitaisiin hyödyntää suorittaessa palvelusta ulkomailla.

Tulen tekemään ministerille jatkokysymyksen, jossa vaadin tarkempia perusteluita sekä toimenpiteitä. Jos ministerin linja on ja pysyy, teen asiasta lakialoitteen.

Kirjallinen kysymykseni ja ministeri Ihalaisen vastaus siihen löytyy täältä:

http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_244_2013_p.shtml

Hallituksen yhteisö- ja osinkoveropäätös on herättänyt valtavasti keskustelua, hyvä niin.

Pidän tärkeänä, että lähes kaksi viikkoa jatkunut keskustelu osinkoverouudistuksesta saatiin edes jollain tavalla päätökseen, kun hallitus linjasi eilen osinkoverouudistukseen tehtävistä korjaustoimista. Lopputulos ei ole täydellinen, mutta uusi osinkoveromalli on selvästi parempi kuin kehysriihessä sovittu malli.

Pelkän poliittisen taistelun sijaan haluan kiinnittää huomiota myös siihen, miltä asia näyttää ulospäin. Kansalaisten silmissä ei näytä hyvältä, että hallituspuolueiden edustajat riitelevät julkisuudessa keskenään jo tehdyistä päätöksistä ja syyttävät toisiaan. Monille herää kysymys, millä tiedoilla ja osaamisella hallitus tekee päätöksiä ylipäätään. Asiaa ei auta se, että itse asian sijaan kinastelu on siirtynyt asioista viestimiseen ja epäilyihin siitä, kuka on valmistellut kenenkin toimesta mitäkin, milloin ja miksi.

Aika näyttää, mitä hallituksen sisäinen julkisuudessa myllätty kähinä tekee ihmisten kiinnostukselle politiikkaan kohtaan ja kuinka uskottavalle politiikka heidän silmissään näyttää.

Meidän poliitikkojen olisi syytä nyt pysähtyä miettimään päätöksenteon tapoja ja päätöksenteon avoimuutta. Puolueiden olisi hyvä tuoda omat kantansa ja mielipiteensä esiin hyvissä ajoin ennen kehysriihen kaltaisia neuvotteluita. Tämän pohjalta jokainen puolue voisi perustella omia näkökulmiaan. Tämä toisi läpinäkyvyyttä ja uskottavuutta politiikkaan. Puolueiden erot tulisivat rehellisesti kaikkien tietoon ja voisimme keskustella enemmän politiikan sisällöistä. Tämä olisi äänestäjien ja demokratian kunnioittamista.

On myös täysin kestämätöntä tuoda päätösesityksiä hallituspuolueiden päätettäväksi muutaman tunnin varoitusajalla. Vaikka osinkoverouudistuksen rakenne on ollut tiedossa valtiosihteeri Martti Hetemäen kolmen vuoden takaisesta veromalliesityksestä lähtien, siihen tuodut uudet luvut eivät käsitykseni mukaan ole olleet arvioitavissa kuin hetki ennen varsinaista päätöksentekoa. Tämänkaltainen toimintatapa johtaa hyvin repivään ja poukkoilevaan päätöksentekoon, joka ei ole kenenkään etu.

Mitä itse asiaan tulee, olen pohtinut seuraavaa.

Hallitus päätti siis kehysriihessä laskea yhteisöveroa 24,5 prosentista 20 prosenttiin. Yhteensä tämän vaalikauden aikana yhteisöveroa on näin ollen laskettu jo 6 prosenttia. Kehysriihessä hyväksytty yhteisöveropäätös maksaa 960 miljoonaa euroa. Tämä on tarkoitus rahoittaa menosopeutuksilla (500 miljoonaan euroa) ja yritysveron alentamisista seuraavilla dynaamisilla vaikutuksilla (460 miljoonaa euroa). Tämä on herättänyt paljon ihmetystä, sillä hallitus ei ole aikaisemmin perustellut päätöksiään oletetuilla talousvaikutuksilla.

Jos päätösten oletettuja hyötyjä käytetään perusteluina päätöksille nyt, tulisiko samaa toimintatapaa hyödyntää myös muissa päätöksissä. Mieleeni tulee lasten- ja nuorten hyvinvointi, ennaltaehkäisevät sosiaali- ja terveyspalvelut ja ihmisoikeuksiin liittyvät teemat. Myös näissä kysymyksissä tulisi pystyä katsomaan vuosineljännestä pidemmälle ja miettiä, minkälaista Suomea olemme päätöksillä rakentamassa tuleville vuosille ja vuosikymmenille.

Olisin itse ollut valmis laskemaan yhteisöveroprosenttia Ruotsin tasolle eli 22 prosenttiin, mutta pidän 4,5 prosentin yhteisöveron alennusta liian suurena. Se kiihdyttää pohjoismaista verokilpailua ja heikentää suomalaista veropohjaa. Olisin itse karsinut etenkin ympäristölle haitallisia yritys- ja elinkeinotukia enemmän. Saatuja säästöjä olisin kohdentanut pienten- ja keskisuurten kasvuyritysten toimintaedellytysten tukemiseen. Nämä yritykset tarvitsevat toimivat kotimarkkinat sekä tukea kansainvälistymiseen enemmän kuin suoria yritystukia.

Risto Kalske kirjoitti (HS, Vieraskynä 28.3.), että julkiset hankinnat tulisi tehdä uusilta yrityksiltä. Olen täysin samaa mieltä. Tällä hetkellä kotimaisten pienten yritysten kasvun ja kansainvälistymisen esteenä on helposti näytön puute. Jos valtion hankinnoista painotettaisiin pienten kasvuyritysten tukemista, uudet yritykset saisivat kokemusta sekä näyttöjä, joiden avulla ponkaista myös kansainvälisiin kilpailutuksiin.

Kalske toteaa, että valtion hankintojen kilpailuttaminen pienten yritysten kesken voi tuoda tehokasta apua alkuvaiheen yritysten kaupallistumiselle. Tämän on hyvin totta. Koska suomalaiset yritykset eivät voi pienten kotimarkkinoiden vuoksi kehittää toimintaansa tarpeeksi pitkälle Suomessa, tarvitaan vetoapua valtiolta.

Suurin taistelu on käyty hallituksen osinkoveropäätöksestä. Hallitus kokoontui eilen ja linjasi tähän tehtävistä korjaustoimista.

Pörssin ulkopuoliset yhtiöt, joilla on paljon nettovarallisuutta, voivat kehysriihessä sovitun mallin mukaisesti nostaa 75 prosenttia osingoistaan 7,5-8 prosentin veroasteella, kunhan osinkotulot eivät ylitä 8 prosenttia yhtiön nettovarallisuudesta. Osingoista 25 prosenttia on veronalaista pääomatuloa, jota verotetaan 30-32 prosentin veroasteella. Kehysriihipäätöksessä poistettu kevyemmän verotuksen osinkokatto kuitenkin palautettiin. Tuo katto asetettiin 150 000 euroon.

Uudessa mallissa 150 000 euron raja toimii tulppana sille, että kevennetyllä 7,5-8 prosentin veroasteella ei voi nostaa rajattomasti osinkotuloja. 150 000 euron ylittävältä osalta sekä 8 prosentin vuotuisen tuoton ylittävältä osalta osinkotulot ovat 85 prosenttisesti veronalaista tuloa. Tämä estää osaltaan hallintayhtiöiden kautta tapahtuvaa verokeinottelua. Uudessa mallissa kevennettiin pörssiin listattujen yritysten verokohtelua siten, että jatkossa pörssiin listattujen yhtiöiden osinkoja verotetaan 85-prosenttisesti 100 prosentin sijaan. Tämä keventää osakesäästäjien osinkoveroastetta 25,5-27,2 prosenttiin, kun kehysriihen mallissa vastaavat prosentit olivat olleet 30-32 prosenttia. Nykymalli on kuitenkin kireämpi kuin aikaisempi tilanne, jossa osakesäästäjän osinkovero oli 21-22,4 prosenttia.

Olisin itse laskenut 8 prosentin rajaa yhtiön nettovarallisuudesta ulosmitattavista osingoista, jotka voi saada alennetulla verokannalla. Sopiva osinkotuottoprosentti olisi ollut valtiosihteeri Martti Hetemäen alun perin suosittelema 3,9 prosenttia. Olisi pitänyt kevennetyn osinkoveron 60 000 euron katon entisellään. Lisäksi keinovalikoimassa olisi voitu myös veronalaisten osinkojen 25 prosentin osuuden kasvattaminen.

Hallitus on nyt linjannut uudistuksen päälinjat. Niitä tarkastellaan lainvalmistelutyön yhteydessä, jossa varmistetaan vielä uudistuksen tavoitellut vaikutukset tulonjakoon ja verokertymiin. Samalla arvioidaan tarvittavat lisätoimet tulonmuuntamisen ja muun verosuunnittelun rajoittamiseksi.

Arkkipiispa Kari Mäkinen otti tänä aamuna MTV3:n Huomenta Suomessa kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Arkkipiispa linjasi selkeästi puheessaan avioliittolain yhteyden kaikkien kansalaisten yhteiskunnalliseen tasa-arvoon lain edessä. On vastuullisen sekä inhimillisen yhteiskunnan merkki pyrkiä korjaamaan kaikki epä tasa-arvoa ylläpitävät epäkohdat. Omaa tulkintani kuulijana oli ehkä puhujan kasvu asian tukemiseen. Minulle katsojana näytti, että Kari Mäkisen tuen taustalla oli pitkä oma pohdinta ja oivallus. Kyky pohtia ajassa olevaa muutosta, sen suhdetta omaan arvomaailmaan ja käsitykseen tasa-arvosta ja ihmisyydestä, ja sitä kautta viisaasti päätyä antamaan tukensa tasa-arvoiselle avioliittolaille.

Hyvin samankaltaista pohdintaa kävi viime vuoden lopulla myös Yhdysvaltain presidentti Barack Obama. Hänen lausuntonsa keskiössä oli silloin homojen ja lesbojen vanhemmuus, jolle hän antoi tukensa. Hän kuvasi hyvin avoimesti omaa ajatuspolkuaan kohti päätöstään. Hänelle herättävä tekijä oli ollut presidentin omat lapset. Heidän näkemyksensä asiaan sekä lasten ystävät, joiden vanhemmat olivat homo- tai lesbo-pareja. Yhteiskunnalliselle kehitykselle on kriittisen tärkeää kyky nähdä ohi itselle tutun ja turvallisen ja sitä kautta halua tunnustaa ihmisarvoinen ja oikeudenmukainen elämä jokaiselle.

Tätä rohkeutta ja avoimuutta tarvitsemme yhteiskuntana monessa suhteessa. Yksi tärkeistä asioista on tasa-arvoinen avioliittolaki. Kari Mäkisen lausunnosta tekee arvokkaan myös se, että jollain tavalla hän omalla ulostulollaan rikkoo johtajuuteen herkästi liitettävää loputtoman diplomatian ja joka suuntaan miellyttäen kumartavan johtajan kaavaa. Johtajuutta on asettaa itsensä myös arvollisesti yhteiskuntaa ja yhteisöä jakavien kysymysten keskiöön ja tuoda julki oma suuntaansa. Vain sitä kautta aito ja vastuullinen johtajuus voi toteutua. Vain sitä kautta ihmiset tulevat aidosti kuulluksi ja yhteiskunta voi jatkossakin säilyttää kykynsä kehittyä joka suhteessa.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei ota kantaa tai vaikuta kirkon päätökseen vihkiä tai olla vihkimättä samaa sukupuolta olevia pareja. Itse kuitenkin toivon, että Mäkisen kanta avaisi myös kirkon sisäistä keskustelua asiasta. Asian käsittely on väistämättömästi edessä ja näin linjasi myös Kari Mäkinen.

Jos ruotsin kuninkaallisia ei lasketa mukaan, viimeksi olen todella fanittanut jotain henkilöä 90-luvulla. Silloin keskiössä oli Spice Girls -yhtye ja sen jäsen Geri Halliwell. Voi olla, että joudun nyt uudelleen käynnistämään faniuden itsessäni. Ehkä vuoraan vanhan huoneeni seinät tällä kertaa Kari Mäkisen julisteilla. Kiitos ja kumarrus Kari Mäkinen!

Hallituksen kehysriihi saatiin eilen valmiiksi kovan keskustelun saattelemana. Lopputuloksen kanssa voidaan elää vaikka onkin aivan selvää, että tässä taloustilanteessa joudutaan tekemään toisaalta paljon ikäviä päätöksiä ja toisaalta jättää tekemättä paljon hyviä päätöksiä. Asiaa ei tee yhtään helpommaksi se, että kaikki päätökset tulee hyväksyttää kuudella eri puolueella.

Itse seurasin kehysriihen päätöksistä etenkin opintotukeen, osatyökykyisten työllistämiseen, kehitysyhteistyöhön, nuorisotakuuseen ja siihen liittyvään oppisopimuskoulutukseen sekä maahanmuuttajien kotoutukseen tehtyjä linjauksia. Niistä seuraavaksi muutama sana.

Opintotukea uhkasi lainapainotteinen uudistus. Ilmassa oli paljon epävarmuutta, mutta opiskelijat saavat kiittää lopputuloksesta asian esitellyttä kulttuuri- ja urheiluministeri, vasemmistoliiton Paavo Arhinmäkeä sekä ympäristöministeri, vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistöä. He puolustivat alusta loppuun kaikista paineista huolimatta nykyrakenteista opintotukijärjestelmään ja estivät sen muodostumisen lainapainotteiseksi. Opintotukiratkaisu piti sisällään myös sen, että hallitusohjelman mukaisesti opintotuki sidotaan indeksiin 1.9.2014 lähtien ja vanhempien tulojen vaikutusta itsenäisesti asuvien 18-19 –vuotiaiden opiskelijoiden opintotukeen lievennetään asteittain 30 prosentilla.

Kehysriihessä päätettiin, että nuorten yhteiskuntatakuuta vahvistetaan 10 miljoonan euron lisäpanostuksella, oppisopimuskoulutuksen laajentamiseen lisättiin 18 miljoonaa euroa ja suunniteltuja ammatillisen koulutuspaikkojen vähennyksiä kohtuullistettiin 10 miljoonan lisäeuron avulla. Lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla otetaan käyttöön täydessä laajuudessaan uudistetut ammatillisen koulutuksen, lukiokoulutuksen ja korkeakoulutuksen haku- ja valintapalvelut, aikuiskoulutuksen hakupalvelut sekä koulutustietopalvelut. Nämä ovat kaikki tärkeitä toimia, joilla tuetaan hallituksen tahtotilaa nuorisotakuun toteuttamisesta.

Tehdyt päätökset ovat linjassa myös sen kanssa, mitä kirjoitin ennen kehysriihtä nuorisotakuun toteuttamisesta: http://janitoivola.net/2013/03/13/elamanpolku/

Pidin myös erittäin tärkeänä sitä, että työllisyys- ja yrittäjyyspolitiikassa määrärahoja kohdennetaan etenkin nuorten ja maahanmuuttajien työllistymisen parantamiseksi. Lisäksi maahanmuuttajien kotoutustyön kehittämiseen panostetaan lisää määrärahoja, yhteensä 2 miljoonaa euroa.

Osatyökykyisten työllistymistä helpotetaan mm. pidentämällä osasairauspäivärahakauden kestoa, lieventämällä ammatillisen kuntoutuksen kriteerejä ja jatkamalla työkyvyttömyyseläkkeen lepäämäänjättämislakia. Osasairauspäivärahalla mahdollistetaan osa-aikainen työskentely omassa työssään ja tätä aikaa pidennetään nyt 150 päivään. Lisäksi käynnistetään osatyökykyisten työllistymistä edistävä toimenpideohjelma.

Selvä pettymys kehysriihessä oli se, että kehitysyhteistyön määrärahoista tullaan leikkaamaan vuositasolla 29 miljoonaa euroa vuosien 2015-2017 aikana. Vastapainoksi kuitenkin sovittiin, että kaikki EU:n päästöoikeuksien huutokaupasta saatavat tulot käytetään suoraan kehitysyhteistyömäärärahojen sekä kansainvälisen ilmastorahoituksen määrärahojen kasvattamiseen. Tänä vuonna päästökauppatulot ovat arviolta 100 miljoonaa euroa. Jos ensi vuonna päästään samoihin lukemiin, 0,6 prosentin osuus Suomen bruttokansantulosta tullaan käyttämään kehitysyhteistyöhön. Päästöoikeuksien nykyhinnoilla luvassa on arviolta noin 60 miljoonaa euroa vuosittain. 0,7 prosentin bruttokansantulotavoitteeseen vuoteen 2015 mennessä on matkaa ja kaikki riippuu päästökauppatulojen osuudesta.

Kuten sanottua, tiukka taloustilanne asettaa suuria haasteita hallituksen tavoitteiden toteutumiselle. Hallitus kuitenkin piti tehdyillä päätöksillään kiinni valitsemastaan linjasta. Tämä on kehysriihen merkittävin johtopäätös.

Katsoin äsken eilisen a-talkin, jossa keskusteltiin Suomen Sisusta. Minulle tuli välittömästi mieleen eilinen vierailuni Hämeenlinnassa Jukolan koulun monikulttuurisuusjuhlassa. Se edusti erilaista näkemystä monikulttuurisuudesta kuin Suomen Sisun ja sen edustajien esittämät uhkakuvat monikulttuurisuuden uhkista.

Koulussa on 19 eri kansallisuutta ja 10 äidinkieltä. Oppilailla on hyvin moninaisia taustoja. Koulu haluaa vaalia perinnettä, jolla juhlistetaan ja tuodaan esille koulun oppilaiden erilaisia tarinoita, taustoja, perinteitä ja makuja.

Illan juhla alkoi esityksellä, jossa oppilaat toivottivat vieraat tervetulleeksi 16 eri kielellä. Yksi oppilaista unohti vuorollaan, miten sovittu lause sanotaan hänen omalla äidinkielellään. Tyttö vaihtoi lennossa Suomeen. Illan aikana kuulimme runoja, lauluja ja musiikkiesityksiä. Todistimme kansantansseja ja perinneleikkejä ja näimme näytelmän nimeltään Rauha Ruandaan.

Jukolan koulussa oppilaat, opettajat ja vanhemmat oivaltavat ja oppivat toisiltaan. Lapsia tuetaan kasvamaan onnelliseksi osaksi yhteiskuntaa, jossa moninaisuus on rikkaus ja todellisuutta katsotaan silmiin.

Tämä vaatii jokaiselta yhteisön jäseneltä valtavasti työtä ja rohkeutta. Koulussa vaalitaan ylpeyttä omasta tarinasta ja vaaditaan uskallusta tutustua toisen elämään. Täytyy olla rehellinen ja paljas, ja omata valtavasti kykyä samaistua. Missään kohtaa oven sulkeminen ei ole vastaus. Jälkituotteena syntyy kasvua ja kokonaisia ehjiä identiteettejä.

Lapsia ja nuoria, jotka eivät kasva häpeästä vaan osallisuudesta. Nuoria, jotka luottavat omaan tarinaansa huolimatta siitä, missä tuon tarinan alku on tai ei ole. Nämä yhteisöt tarvitsevat kaiken tukemme tässä arvokkaassa työssä.

Tuki on rakenteita, rahaa, resursseja ja ennen kaikkea henkistä ilmapiiriä, jossa opettajat voivat kokea, että heidän työnsä on merkityksellistä. Merkityksellisyys tulee mahdollisuudesta luottaa siihen, että koulun ulkopuolinen yhteiskunta ottaa kopin näiden nuorten unelmista ja odotuksista, kuten hekin ovat opettajina ja kasvattajina tehneet.

Osallistuin viime viikolla New Yorkissa YK:n naisten asemaa käsittelevän komission kokoukseen. Tämän vuoden teemana oli naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan torjunta. Viikko vahvisti sen, että naisten aseman eteen on vielä paljon työtä tehtävänä. Kokouksen aikana vahvistui myös viesti siitä, että väkivalta ei ole vain fyysistä väkivaltaa tai muilla tavoin toista ihmistä kohtaan kohdistunutta väärin tekemistä, vaan myös tekemättä jättämistä ja ohi katsomista. Väkivaltaa on yhtälailla myös oikeuksien, aseman ja mahdollisuuksien puute

Opin hyvin elävästi, miten paljon sisua ja lujuutta esimerkiksi koulunkäynti kehitysmaissa usein vaatii tytöiltä. Jos koulun ovet ovat jo avoinna, asenteet eivät. Vähättely voi alkaa jo aamulla kotona isän tai veljen toimesta, jotka toivoisivat, että 13-vuotias tyttö naitettaisiin mieluummin hyvään perheeseen ja hän synnyttäisi mahdollisimman paljon lapsia. Koulumatkaan saattaa mennä kävellen useita tunteja tai koulubussin kuljettaja ahdistelee tyttöä matkalla kouluun. Välitunnilla tyttö ei uskalla mennä vessaan, koska pelkää tulevansa raiskatuksi. Opettaja kiristää seksillä tai muilla velvoitteilla. Kotona odottaa illalla sama vastahakoinen perhe. Aamulla kaikki alkaa alusta. Vaatii paljon sisua ja tahtoa tämänkaltaista arkea elävältä tytöltä käydä koulua. Minusta ei siihen olisi.

Me emme Suomessa onneksi elä samassa todellisuudessa. Siitä huolimatta mietin, miltä näyttää maailma ja omien unelmien ja tulevaisuuden tavoittelu suomalaisen nuoren silmin? Miltä polku näyttäisi hänen asemastaan? Siellä voisi olla monta takauksen paikkaa.

Marraskuun 2012 tietojen valossa Suomessa on 30 800 alle 25-vuotiasta työtöntä työnhakijaa. Vuosittain 8-10 prosenttia ikäluokasta ei jatka peruskoulusta toiselle asteelle. 110 000 alle 30-vuotiasta nuorta on perusasteen varassa ja noin 40 000 alle 30-vuotiasta on työn ja koulutuksen ulkopuolella. Nuorten syrjäytymisen kustannukset yhteiskunnalle ovat 300 miljoonaa euroa vuositasolla.

Nykyisen hallituksen yksi merkittävimmistä teoista on ollut nuorten yhteiskuntatakuun eli nuorisotakuun kehittäminen. Reilun viikon päästä käytävässä hallituksen kehysriihessä punnitaan tuon takuun ulottuvuudet ja voima.

Hallitusohjelmassa on linjattu, että nuorisotakuun toteuttamiseen käytetään 60 miljoonaa euroa vuodessa. Tuosta summasta käytetään 24 miljoonaa euroa koulutustakuun toteuttamiseen, 28 miljoonaa euroa työllisyystakuun toteuttamiseen ja 8 miljoonaa euroa etsivään nuorisotyöhön ja työpajatoimintaan. Vuoden 2012 kehysriihessä nuorisotakuun toteuttamiseen lisättiin myös nuorten aikuisten osaamisohjelman rahoitus 27-52 miljoonaa euro per vuosi vuosien 2013-2016 välillä.

Pelkkien eurosummien ja tilastojen ohella on kysyttävä, miten nuorisotakuu näkyy nuorisotyötä tekevien ihmisten arjessa ja mitä siltä odotetaan jatkossa? Soitimme avustajani kanssa suoraan erikokoisiin kaupunkeihin eri puolella Suomea ja kysyimme asiasta.

Nuorisotakuu ei ole eri paikkakunnilla vielä näkynyt kovinkaan paljoa arjessa ja/tai sitä on sovellettu vain joillain nuorisotyön sektoreilla, kuten etsivässä nuorisotyössä. Tässä oli kuitenkin eroja pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä. Esimerkiksi Helsingissä nuorisotakuun myötä on käynnistymässä uusia hankkeita, joissa edistetään toiselle asteelle pääsyä ilman kielitaitotestejä sekä työttömien aikuisten uraohjausta. Monissa kunnissa on myös ollut jo pitkään erilaisia hankkeita, jotka tähtäävät nuorisotakuun tavoitteisiin. Yksi hyvä esimerkki tällaisista kunnista on Vantaa, jonne tullaan ympäri Suomea hankkimaan oppia. Vantaalla on toteutettu nuorten koulutustakuuta jo vuodesta 2008.

Nuorisotakuusta yleisesti jaettu toivomus on se, että sen kautta saataisiin entistä suurempi joukko nuoria aktivoitua ja siitä muodostuisi väylä työ- ja koulutuspaikkaan niille nuorille, jotka tarvitsevat eniten apua ja ohjausta. Useissa keskusteluissa toivottiin, että nuorisotakuu ei muodostuisi vain kosmeettiseksi toimenpiteeksi, vaan sillä saataisiin aidosti vähennettyä turhia koulutushakuja, opintojen keskeyttämisiä ja sen kautta löydettäisiin uusia välineitä auttaa nuoria. Samalla toivottiin myös sitä, että kunnille asetetaan yhteisiä mittareita nuorisotakuun seuraamiseksi, kuntien toimintaa valvotaan ja tarvittaessa sanktioidaan, jos ne eivät ryhdy riittävän aktiivisiin toimiin nuorisotakuun edistämiseksi.

Nuorisotakuun toivottiin selkeyttävän kokonaiskuvaa nuorten tilanteesta sekä kunnille tulevia vaateita nuorten koulutuksen ja työllisyyden suhteen. Eri toimijoiden välisiä rajoja ylittämällä olisi helpompi suunnitella kohdennettuja toimenpiteitä sekä rahoitusta. Nuorisotakuun koettiin auttavan siinä, että voimavarat keskitetään nuorten aseman tunnistamiseen sen sijaan, että eri toimijat arvostelevat toisiaan siitä, mitä kaikkea jonkun toisen toimijan olisi pitänyt tehdä. Nuorisotakuun avulla nuorten auttaminen ei ole enää pelkästään kunnan viranomaisten tehtävä vaan mukaan ovat tulleet entistä voimakkaammin muun muassa yritykset. Hyvänä on pidetty myös sitä, että nuorten omaa ääntä kuullaan entistä enemmän ja sen on tarkoitus ohjata nuorille suunnattujen palveluiden kehittämistä.

Nuorisotakuu kannustaa kokeilemaan uusia nuoria osallistavia toimintapoja ja kehittämään niitä nuorten kokemusten pohjalta. Tämänkaltaisia malleja ovat esimerkiksi tuettu oppisopimus sekä nuorten kuntouttava toiminta, joiden avulla pyritään antamaan nuorille käytännönläheistä koulutusta sekä tarjoamaan muun muassa vanhempien työntekijöiden opastusta ja neuvoja. Nuorisotakuun toivotaan parantavan aikaisemmin opitun tiedon ja osaamisen hyödyntämistä, jotta nuorten motivaatio jatkokoulutukseen säilyisi.

Maahanmuuttajien osalta toivotaan sitä, että erillisten koulutus- ja työharjoittelumuotojen sijaan myös maahanmuuttajanuoret osallistuisivat samoihin koulutus- ja työharjoitteluohjelmiin kaikkien muiden kanssa. Näin kielitaito kehittyy ja kaikkien nuorten ymmärrys erilaisista kulttuureista kasvaa. Helsingissä vieraskielisten asema on nostettu toimenpiteiden keskiöön, sillä nyt yli 40 prosenttia toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle yhteishaussa jäävistä on vieraskielisiä nuoria. Sama koskee vastavalmistuneiden työllisyyspalveluja.

Nuorisotakuun vaikutuksiin suhtauduttiin varauksellisesti etenkin korkean työttömyyden alueilla, joissa ei jakseta uskoa pelkästään harjoittelupaikkojen voimaan, kun varsinaiset työpaikat häviävät käsistä. Paikoin koettiin niin, että samalla kun nuorisotakuun avulla parannetaan koulutuspaikkojen ja työpaikkojen luomista, ammatillisen ja toisen asteen koulutuspaikkojen vähennykset tekevät tyhjäksi nuorisotakuun vaikutukset. Pääkaupunkiseudulla toistui viesti ammatillisen koulutuksen aloituspaikkamäärien kasvattamisesta, joka olisi keskeisin nuorisotakuun tuoma lisäarvo.

Pitkien välimatkojen Pohjois-Suomessa yksi huomionarvoinen asia oli se, että nuoren kouluttautumispaikkakunta saattaa olla monien satojen kilometrien päässä omasta kotipaikasta. Jos kotoutuminen uudelle paikkakunnalle ei ole onnistunut, koulutusvalinta on osoittanut huonoksi eivätkä sosiaaliset suhteet ole ehtineet vakiintua, on nuorella suuri riski ajautua kaikkien tilastojen ja aktivointitoimenpiteiden ulkopuolelle.

Jos hallitus on todella sitoutunut nuorisotakuun toteuttamiseen, sen pitää näkyä myös nuorisotakuun toteuttamiseksi vaadittavissa resursseissa sekä kentän äänen kuulemisessa. Toimenpiteiden tulee vastata tavoitetta. Olennaista on kulkea hankkeen rinnalla eri toimijoita kuunnellen ja kokemuksista oppien.

Olen saanut viime päivinä paljon palautetta lakivaliokunnan keskiviikkoisesta päätöksestä olla ottamatta tasa-arvoista avioliittolakia valiokuntakäsittelyyn.

Yksi toistuva kysymys on ollut, miksi itse avioliitto on niin tärkeä. Eikö parisuhdesopimus tai jokin muu vastaava ilmaus kävisi?

Osuvasti tähän mielestäni vastaa Tuomas Enbusken twitter-päivitys tältä päivältä: “Kohtauksia eräästä rekisteröidystä parisuhteesta #Ingmar Bergman”. Päivitys on muunnelma yhdestä Bergmanin tunnetuimmista teoksista: Kohtauksia eräästä avioliitosta.

Kerrotaanko meistä siis yhteistä tarinaa vai räätälöidäänkö toisille erilliset, hieman nyrjähtäneet ja jo alkuperäisestä hohdostaan laimenneet versiot? Jätetäänkö jonkun tarina kokonaan kertomatta? Olen yleensä hyvin sovitteleva ihminen, mutta pyrkimyksessä tasa-arvoon ei valitettavasti ole kompromisseja.

Yhteiskunta ei voi tehdä erikseen avioliittolainsäädäntöä eri ihmisryhmille ihonvärin, kulttuurin, kielen tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Ihmisiä ei voi laittaa henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi eri oikeuksilla varustettuihin lokeroihin. Historia tuntee tästä karmaisevia esimerkkejä. Siksi valtion lainsäädäntöä tulee ohjata ihmisoikeus- ja tasa-arvonäkökulma. Kaikkien suomalaisten tulee olla valtion lainsäädännön edessä tasavertaisia. Samat oikeudet ja samat velvollisuudet kuuluvat kaikille ja velvoittavat kaikkia. Siksi valtiollinen avioliittolaki tulee muuttaa tasa-arvoiseksi.

Oli aika, jolloin äänioikeus oli yksin miehen pyhä ja vaalittu oikeus. Ehdotus naisen osallisuudesta tuntui mahdottomalta, jopa äänioikeutta halventavalta. Tuli kuitenkin aika, jolloin oikeudesta tuli jaettu yhteinen oikeus. Yhteiskuntaa eteenpäin vievä ja vahvistava tekijä. Oli aika, jolloin avioliitto oli pyhä ja tarkoitettu kahdelle samaan rotuun kuuluvalle. Sekoittumisen katsottiin loukkaavaan tämän liiton pyhyyttä. Tuli onneksi toinen aika, jolloin ihminen oli vapaa kohtaamaan partnerinsa rotuun katsomatta. Näin käsitys kahden ihmisen muodostamasta liitosta muuttui. Yhteiskunta vapautui, vahvistui ja oli ylpeä kyvystään kasvaa ja kehittyä.

Tasa-arvoinen avioliittolaki mahdollistaa myös samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen avioliiton. Muutos koskisi siviilivihkimistä. Uskonnolliset yhdyskunnat voivat jatkossakin itse määrittää kriteerit kirkollisen avioliiton solmimiselle.

Eli kirkon toimintaan tällä lakialoitteella ei puututa millään tavalla. Se kysymys kirkon on ratkaistava itse. Jokainen ihminen, joka haluaa liittyä johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan, hyväksyy samalla yhdyskunnan säännöt ja elää niiden mukaisesti. Valtion ei tule puuttua uskonnollisten yhdyskuntien sisäisiin arvokysymyksiin, ne ovat jäsenten itsensä käsissä.

Eduskunnan lakivaliokunnassa äänestettiin tänään siitä, otetaanko 76 kansanedustajan allekirjoittama lakialoite tasa-arvoisesta avioliittolaista valiokunnan käsittelyyn. Valiokuntaäänestyksessä minä ja seitsemän muuta kansanedustajaa kannatimme lain käsittelyä ja yhdeksän muuta jäsentä vastustivat sitä. Näin ollen tasa-arvoinen avioliittolaki ei etene kansanedustajien lakialoitteena valiokunnassa eikä eduskunnan jatkokäsittelyssä tällä erää. Tämä on surullinen tosiasia ja samalla osa demokratiaa.

Itselleni yksi voimakkaimmista kimmokkeista lähteä mukaan politiikkaan on ollut seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja näitä oikeuksia puoltavien äänien vähyys politiikassa. Jos katsoo yleisesti eduskunnassa käytävää keskustelua, yksikin seksuaalivähemmistöjen puolesta käytetty ääni ratkaisee ja sillä on merkitystä. Ylipäätään tämän työn ankkurina tulisi olla aina hiljaisimman joukon ääni.

Puhuttaessa tasa-arvoisesta avioliittolaista, emme puhu vain pienen marginaaliryhmän oikeuksista vaan asia koskettaa jokaista suomalaista. Minkälaista yhteiskuntaa, arvomaailmaa ja lainsäädäntöä haluamme olla luomassa. Mikä on käsityksemme ihmisestä, rakkaudesta, parisuhteesta tai perheestä ja mikä on yhteiskunnan tahto ja kyky myötäelää näissä hetkissä.

Eräässä tasa-arvoista avioliittolakia vastustaneessa lehtikirjoituksessa vedottiin yhteiskunnan kokonaisetuun ja perinteisen perhemallin suojelemiseen. Kirjoittajan mukaan avioliitto on tarkoitettu suojelemaan yhteiskunnan tulevaisuutta, turvallisuutta, suvunjatkamista ja perheyksikköä.

Mielestäni tämä näkemys ei vastaa nyky-yhteiskunnan yleistä ihmis- ja perhekäsitystä. Osa turvallista suomalaista yhteiskuntaa ovat myös avoliitossa elävät vanhemmat, yhden vanhemman perheet, apilaperheet sekä sateenkaariperheet. Näitä perheitä tukemalla tuemme myös lapsen edun toteutumista ja takaamme kaikkien turvallisuuden. Avioliitolle ei myöskään voi asettaa suvun jatkamisen vaatimusta. Avioliitossa elää myös paljon ihmisiä, jotka valitsevat elämän ilman lapsia tai kärsivät lapsettomuudesta.

Viime syksynä eduskunnassa käsiteltiin uusittua adoptiolakia lapsen edun näkökulmasta. Lukuisat lapsen etua ajavat järjestöt totesivat, että adoption tulisi olla mahdollista avioliitossa elävän heteroparin lisäksi myös avoliitossa eläville heteropareille sekä samaa sukupuolta oleville pareille. Tätä perusteltiin lapsen edun toteutumisen näkökulmasta.

Lainsäädännön tulee vastata aikaansa ja sen on pystyttävä uudistumaan. Tämä on jo mahdollistanut sen, että homoseksuaalisuus ei ole rikos eikä sairaus, naisparit ovat oikeutettuja hedelmöityshoitoihin ja sisäinen adoptio on mahdollinen kaikille pareille. Tasa-arvoinen avioliittolaki on seuraava askel

Tämä on kysymys, joka koskettaa koko kansanedustajalaitosta. Kaikkia 200 edustajaa. Keskustelu ei kuitenkaan pääty tähän. Tasa-arvoisen avioliittolain puolesta on tehty kansalaisaloite. Jos 50 000 ihmistä allekirjoittaa aloitteen, eduskunnan tulee ottaa laki normaaliin käsittelyyn

Yhdenvertaisuus, käsitys perheestä, parisuhteesta, rakkaudesta tai sitoutumisesta toiseen ihmiseen ei voi nojata yhdenkään yksittäisen ihmisryhmän vakaumukseen tai arvomaailmaan. Tasa-arvon tulisi olla jaettu yhteinen nimittäjä. Edelleen jokainen voi valita oman tapansa elää.

Kirjoitus on julkaistu vihreässä blogissa 27.2.2013:

http://www.vihreat.fi/blogit/jani-toivola/taka-askel-tasa-arvolle