Ei koskaan ohi vaikka pelottaisi

Olin tiistaina puhumassa Väestöliiton nuorten seksuaaliterveysverkoston juhlaseminaarissa: kohtaamisia 25 vuotta. Seminaari juhlisti väestöliiton 25-vuotista uraa seksuaaliterveyden edistäjänä Suomessa.

Nuorten seksuaaliterveysverkoston päämääränä on edistää nuorten seksuaaliterveyden toteutumista valtakunnallisesti. Keskeisinä painopisteinä on vaikuttaa seksuaalikasvatuksen laatuun ja määrään, vahvistaa seksuaalikasvattajien osaamistasoa ja lisätä yleisellä tasolla nuorten tietotaitoa seksuaaliterveydestä.

Koulujen seksuaalikasvatus on aihe, josta jokaisella meistä on vähintään hataria muistikuvia omalta kouluajalta. Omista terveystiedon tunneistani on aikaa jo 20 vuotta. Keskustelu ei ollut kovinkaan moninaista ja vapautunutta. Aika on varmasti osittain tehnyt tehtävänsä, mutta siitä huolimatta puutteita on edelleen. Aineen opetus ja sitä kautta tieto jakautuvat hyvin epätasaisesti. Paljon on vielä kiinni yksittäisestä koulusta tai opettajasta, kuinka syväluotaavaa, avointa ja rohkeaa keskustelu on tai ei ole. Välineitä ja tietoa keskusteluun on, mutta asian merkityksellisyydestä nuoren kehityksen kannalta on hyvin erilaisia näkemyksiä. Oman pelon tai epävarmuuden vuoksi meidän ei kuitenkaan tulisi koskaan valita nuoren kohdalla puhumattomuutta.

Yhteiskunta muuttuu valtavaa vauhtia. Ihmiset tulevat tietoisiksi omista oikeuksistaan, arvot ja käsitykset avautuvat ja yhteiskunnassamme käydään vilkasta keskustelua myös monista identiteettiin ja seksuaaliterveyteen liittyvistä aiheista. Vapauden ja mahdollisuuksien rinnalla nuoret tarvitsevat entistäkin enemmän tukea ja keskustelijoita. Ilmapiiriä, jossa voi luottaa siihen, että mitä tahansa itsestä nousee esille, aikuiset ja muut nuoret ympärillä ottavat sen avoimuudella ja lämmöllä vastaan. Uskoa siihen, että oman identiteetin tuominen esille ei käänny itseään vastaan. Tarvitaan kannustajia tukemaan omien rajojen määrittelyssä ja tiedostamisessa.

Mitä enemmän nuoret otetaan mukaan yhteisiin pöytiin oman elämänsä ja tulevaisuutensa asiantuntijoina, sitä enemmän syntyy turvaa ja luottamusta. Ilmapiiriä, jossa nuorella on mahdollisuus tehdä itseään kunnioittavia päätöksiä. Nähdä itsensä kauniina ja arvokkaana, juuri sellaisena kuin itse itsensä haluaa kokea.

Puhuminen seksuaali-identiteetistä, sukupuolten moninaisuudesta, eri seksuaalisista suuntautumisista, ehkäisystä, abortista, rakkaudesta, ihastumisesta, parisuhteesta tai itsekunnioituksesta ei ole asioiden markkinointia tai käännyttämistä johonkin. Se on turvan ja tietoisuuden kasvattamista. Elämän opettelua, kysymysten ja arvojen rohkeaa kohtaamista. Mitä enemmän nuorella on tietoa, sitä vähemmän hänellä on pelättävää. Tieto tarjoaa välineitä viedä eteenpäin omaa elämää sekä mahdollisuuksia omien unelmien toteuttamiseen.

Viime syksynä eduskunnassa järjestämässäni seksuaalikasvatusseminaarissa nuoret itse toivoivat enemmän puhetta ihastumisesta ja rakkaudesta. Parisuhteesta ja sen arjesta. Miten käsitellä omia ja toisen tunteita ja määrittää omat rajat. Nuoria huolestutti ja pelotti myös parisuhteisiin liittyvä väkivalta.

Suurimmat puutteet seksuaalikasvatuksessa liittyvät vähemmistöihin ja heidän oikeuksiin. Esimerkiksi vammaisten seksuaalisuus on hyvin vaiettua. On vielä jopa ihmisiä, jotka ajattelevat ettei seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset kosketa heitä lainkaan. Eri maahanmuuttajataustaisten nuorten kohdalla tuki on erityisen tärkeää. Moni kamppailee eri kulttuuristen arvojen ja odotusten ristipaineessa. Seksuaalivähemmistöt kuvataan, häkellyttävää kyllä, vieläkin useissa opetusmateriaaleissa pelkillä symboleilla oikeiden elävien ihmisten sijaan. Romanikulttuurissa on paljon sisäisiä paineita ja ristiriitaisia odotuksia puhuttaessa tyttöjen ja naisten oikeuksista tai esimerkiksi homoseksuaalisuudesta. Myös tässä kulttuurissa elää nuoria, jotka ovat päättäneet valita toisin ja tarvitsevat tukea. Sama koskee useita uskonnollisia suuntauksia. Kouluja kiertäessäni kohtaan paljon nuoria, joita puhuttaa edelleen vahvasti läsnä olevat ulkoapäin määritellyt roolit tyttönä ja poikana olemisesta. Moni nuori kokee myös, ettei samaistu kumpaankaan sukupuoleen ja toivoisi avointa ympäristöä, missä pohtia pelottaviakin kysymyksiä ääneen.

Arvokkaan seksuaalikasvatuksen lisäksi jokaisella meillä on mahdollisuus olla toiselle turvallinen kuuntelija. Kyse on meidän jokaisen oikeudesta omaan elämäämme. Tasavertaisuudesta ja osallisuudesta, joka tuo hyvänolon tunteen ja omanarvontunnon. Vasta kun nämä oikeudet toteutuvat jokaisen nuoren kohdalla, voidaan puhua tulevaisuudesta, opiskelusta, työstä tai muusta vastuusta yhteiskuntaa ja elämää kohtaan. Kohdataan ja katsotaan silmiin. Ei koskaan ohi, vaikka pelottaisi.

Onnea Väestöliitto ja kiitos koko seksuaaliterveysverkostolle tekemästänne arvokkaasta työstä!

http://www.vaestoliitto.fi/seksuaalisuus/seksuaaliterveysklinikka/new_page-1189642/

Kategoria(t): kategorioimattomat

Tiedote 13.11.2013: Syömishäiriösairauksien hoito Suomessa

Tiedote 13.11.2013

Syömishäiriösairauksien hoito Suomessa

Eduskunnan syömishäiriösairauksien -ryhmä järjesti tänään eduskunnan kansalaisinfossa ensimmäisen seminaarin syömishäiriösairauksista ja niiden hoidosta Suomessa. Tilaisuuden asiantuntijapuheenvuoroista vastasivat Syömishäiriöliiton puheenjohtaja Eija Salo-Rankila, Syömishäiriökeskuksen johtaja Pia Charpentier sekä ylilääkäri Anna-Lisa Isomaa Pietarsaaren Fredrika-klinikalta. Kokemusasiantuntijapuheenvuoron käytti Amanda Essen. Valtioneuvoston puheenvuoron käytti sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko.

Puheenvuorojen yhteinen viesti oli, että eniten kehitettävää syömishäiriösairauksien hoidossa on perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välisen toimivan hoitopolun luominen, sairauden moninaisuuden tunnistaminen ja vakavasti ottaminen, kansanedustaja Jani Toivola toteaa.

Asiantuntijapuheenvuorojen jälkeisessä paneelikeskustelussa nousi yhdestä suusta esiin se, että vaikka syömishäiriösairauksien hoidossa on edistytty, valtakunnallisesti syömishäiriösairauksien hoidon ongelmana on usein hoitoon pääsy sekä oikeanlaisen hoidon löytyminen sairastuneelle. Hoito ja kuntoutus ovat lisäksi valtakunnan tasolla sisällöllisesti määrittymättömiä, kansanedustaja Lenita Toivakka summaa.

Kansanedustajat Toivola ja Toivakka ehdottavat, että Suomessa tulisi ottaa mallia Ruotsista, jossa syömishäiriöistä on koottu kattavasti tietoa erilaisista ja -tasoisista hoitomahdollisuuksista, mutta myös erikoistuneista palveluista. Hoitopaikkoihin on mahdollista päästä myös ilman lähetettä, itse hakeutumalla.

Pyrimme edistämään yhtenäisen ja moniammatillisen hoitopolun luomista Suomeen ja tuomaan Ruotsin osaamiskeskusmallin kaltaisia hyviä käytänteitä osaksi suomalaista palvelujärjestelmää, Toivola ja Toivakka päättävät.

Lisätiedot:

Jani Toivola, kansanedustaja, eduskunnan syömishäiriösairaus -ryhmän puheenjohtaja (vihr)
Lenita Toivakka, varapuheenjohtaja, eduskunnan syömishäiriösairaus -ryhmän varapuheenjohtaja (kok)

Kategoria(t): kategorioimattomat

Meidän perhe

Eduskunnassa keskustellaan tänään kotihoidontuesta. Keskusta jätti asiasta välikysymyksen hallituksen vastattavaksi. Asian taustalla on hallituksen päätös kohdentaa kotihoidontuki puoliksi molemmille vanhemmille. Linjaus on herättänyt paljon huoltoa ja kysymyksiä.

Tämä on ymmärrettävää. Oma perhe on hyvin henkilökohtainen asia ja yhteiskunnassa on juuri niin monta tapaa olla perhe kuin on ihmistä. On äärimmäisen tärkeää, että jokainen perhe löytäisi itsensä yhteiskunnan peilistä. Kenenkään ei tulisi tuntea häpeää tai sivullisuutta, vaan osallisuutta ja ylpeyttä. Samalla yhteiskunnan tulisi kuitenkin kyetä parhaalla mahdollisella tavalla tukemaan kaikkia näitä perheitä. Tuki on turvaa ja mahdollistamista, mutta ehkä myös uuteen kannustamista ja muuttuvaan yhteiskuntaan reagoimista. Pyrkimystä ehdottomaan tasa-arvoon niin kotona kuin työelämässä.

Nykyinen tilanne johtaa helposti siihen, että nuorten naisten on vaikea saada vakituista työsuhdetta, sillä heidät nähdään mahdollisen raskauden vuoksi valitettavan usein ylimääräisenä kulueränä.

Akavan julkaisemasta jäsenkyselyssä (29.5), todetaan, että korkeasti koulutetuista alle 35-vuotiaista naisista 36 prosenttia tekee pätkätöitä, kun samanikäisistä Akavan miehistä määräaikaisina on 21 prosenttia ja että määräaikaiset ketjutetut työsuhteet koskettavat erityisen paljon korkeasti koulutettuja nuoria naisia.

Työministeri Lauri Ihalainen totesi eduskunnan suullisella kyselytunnilla (5.9.) osuvasti, että Suomessa on 110 000 sellaista nuorta aikuista, joilta puuttuu toisen asteen koulutus ja tutkinto. Näistä nuorista aikuisista valtaosa on nuoria naisia, joiden edellytykset päästä myöhemmin työmarkkinoille ovat hyvin heikot.

Kotihoidontuen jakaminen tasan molempien vanhempien kesken helpottaa etenkin nuorten naisten asemaa työmarkkinoilla. Jos kotihoidon tuki jaetaan tasan molemmille vanhemmille, myös nuorten miesten mahdollisesta vanhemmuudesta koituvien poissaolojen todennäköisyys lisääntyy. Jos sekä nuoren naisen että nuoren miehen palkkaamiseen liittyy yhtäläinen vanhemmuudesta koituva taloudellinen riksi, ei ole enää erityistä taloudellista syytä palkata mies tai olla palkkaamatta nainen.

Hallituksen poliittinen linjaus on selvä, mutta monet yksityiskohdat ovat vielä keskeneräisiä ja vaatii vielä paljon hiomista perheiden erilaisten tilanteiden näkökulmasta. Siksi nyt on oikea aika käydä keskustelua asiasta ja vaikuttaa linjauksen lopulliseen muotoon.

Esimerkkeinä auki olevista asioista ovat yksinhuoltajien sekä adoptio- ja sateenkaariperheiden tilanne. Miten kotihoidontuen uudistus vaikuttaa näiden perheiden asemaan?

Yksinhuoltajien kannalta on tärkeää varmistaa, että kotihoidontuki on kokonaisuudessaan heidän käytössään. Sateenkaariperheiden osalta uudistus tulee tehdä niin, että kotihoidontuen jakaminen koskee myös niitä perheitä, joissa vanhemmat ovat samaa sukupuolta.

Adoptioperheiden kannalta on ongelmallista, että kotihoidontukea voi saada adoptioperheessä siihen asti kun lapsi on 3 vuoden ikäinen tai kaksi vuotta lapsen perheeseen sijoittamisesta. Pääosa kansainvälisesti adoptoitavista lapsista ovat yli 1-vuotiaita, joten kotihoidontuen määrä on lähtökohtaisesti rajatumpi. Jos tämä valmiiksi rajatumpi aika vielä puolitetaan, jää lapselle hyvin lyhyt aika muodostaa kiintymyssuhdetta siihen vanhempaan, joka jää ensin kotiin. Näistä seikoista johtuen adoptioperheiden kotihoidontukea tulisi uudistaa niin, että kotihoidontukea voi saada 3 vuotta lapsen perheeseen sijoittamisesta eteenpäin.

Suomessa vallitsee laaja yhteisymmärrys perheen ja työelämän yhteensovittamisen tärkeydestä. Kotihoidontuen uudistaminen tulee nähdä yhtenä osana laajempaa kokonaisuutta. Siihen kuuluvat vanhemmuuden kustannusten jakaminen tasaisemmin molempien vanhempien osalta sekä pienten lasten vanhempien osa-aikatyön ja työelämään siirtymisen helpottaminen osittaisen hoitovapaan ja tulevan joustavan hoitorahan keinoin. Olen kirjoittanut näistä aiheista aikaisemmin mm. täällä

Meillä on aidosti mahdollisuus vaikuttaa asenteisiin ja muuttaa nykyistä kulttuuria siten, että myös isä voi ja uskaltaa jäädä kotiin lasten kanssa. Matka on pitkä mutta jostain on aloitettava. Jos ja kun pääsemme maaliin, olemme saavuttaneet myös lapsen kannalta tasa-arvoisemman yhteiskunnan, jossa sukupuoli ei määrittele ihmisen paikkaa, asemaa tai palkkausta yhteiskunnassa.

Teksti on julkaistu myös Iltalehden blogissa 25.9.2013

http://blogit.iltalehti.fi/jani-toivola/2013/09/25/meidan-perhe/

Kategoria(t): kategorioimattomat

Suomen on kannettava vastuu Syyrian pakolaisten auttamisesta

Syyriassa on meneillään toisen maailmansodan jälkeen hirvittävin humanitäärinen katastrofi. Jo kolme vuotta kestänyt sisällissota on johtanut valtaviin pakolaisvirtoihin. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR raportoi syyskuussa, että syyrialaisia pakolaisia on nyt jo yli 2 miljoonaa. UNHCR arvioi kuluvan vuoden elokuussa, että jo miljoona syyrialaista lasta on joutunut lähtemään kotimaastaan pakolaisiksi ja yli 2 miljoonaa lasta on joutunut pakenemaan Syyrian rajojen sisäpuolella. Tilanne on vain pahenemaan päin.

Suurin osa pakolaisista suuntaa naapurivaltioihin, mutta moni on lähtenyt hakemaan turvapaikkaa myös kauempaa. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset, kuten lapset ja naiset, odottavat turvapaikkapäätöksiä lähialueiden pakolaisleireillä. Rikollisjärjestöt salakuljettavat puolestaan niitä pakolaisia, joilla on varaa maksaa. Viime perjantaina Venäjän rajaviranomaiset ilmoittivat, että syyrialaispakolaiset pyrkivät nyt joukolla Venäjän kautta Suomeen ja Viroon, ja kahden viime kuukauden ajan he ovat estäneet noin 45 Syyrian kansalaisen laitonta rajanylitystä.

Suomi on antanut humanitaaristä apua Syyrian pakolaisten auttamiseksi paikan päällä noin 12 miljoonaa euroa vuodesta 2011 lähtien. Pakolaisten auttaminen paikan päällä on ehdottoman tärkeää. Sen lisäksi Suomen tulee pystyä vastaamaan alati kasvavaan pakolaisongelmaan.

Suomi on aiemmin tarjonnut hätätapauspaikkoja käytettäväksi, koska vuoden 2013 pakolaiskiintiö on jo täytetty. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on kuitenkin pitänyt tärkeänä, että hätätapauskiintiö käytettäisiin sille aiemmin varattuun tarkoitukseen. Lisäksi hätätapauskiintiö on tällä hetkellä käytännössä täynnä. Tämä ei siis ole nyt ratkaisu asiaan.

UNHCR on myös kesäkuussa vedonnut valtioihin, jotta ne harkitsisivat syyrialaisten pakolaisten ottamista humanitaarisena maahanmuuttona. Tähän mennessä Saksa on ainoa valtio, joka on tähän ryhtynyt. Myös Ruotsi ja Itävalta ovat olleet aktiivisia pakolaisten vastaanottamisessa. Ulkomaalaislain pykälässä 93 sanotaan, että valtioneuvosto voi yleisistunnossa päättää ulkomaalaisten ottamisesta Suomeen erityisellä humanitaarisella perusteella tai kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseksi.

Yksi vaihtoehto on varata vuoden 2014 pakolaiskiintiöstä osa syyrialaisille pakolaisille ja perheenyhdistämisille, mutta koska pakolaisten määrä on niin suuri ja avuntarve akuutti, tulisi pakolaiskiintiön päälle tehdä oma kiintiö pelkästään syyrialaisille. Avun tarve ei ole vähentynyt muualla maailmassa, eikä ole oikein, että Suomi vie mahdollisuuden turvapaikkaan muilta apua tarvitsevilta. Kiintiön hyvän puolena on se, että tulijat vastaanotetaan asianmukaisesti. Hankaluutena puolestaan se, että kuntapaikkoja on vaikea saada ilman kustannuksia kattavaa lisärahoitusta. Toinen vaihtoehto olisi ottaa käyttöön humanitaarinen maahanmuutto.

Helsingin Sanomat uutisoi (3.9.2013), että Ruotsin maahanmuuttovirasto on päättänyt myöntää kaikille suojelua tarvitseville syyrialaispakolaisille pysyvän oleskeluluvan. Ruotsi on siten ensimmäinen Euroopan unionin jäsenmaa, joka antaa heti pysyvän oleskeluluvan syyrialaispakolaisille. Päätös sisältää sen, että kaikki tällä hetkellä Ruotsissa olevat noin 8 000 syyrialaista, joilla on väliaikainen oleskelulupa, saavat pysyvän oleskeluluvan ja oikeuden tuoda perheensä Ruotsiin. Saksa on puolestaan ilmoittanut ottavansa tänä vuonna vastaan 5000 syyrialaista pakolaista tilapäiseen suojeluun.

Jätin tänään kirjallisen kysymyksen asianomaiselle ministerille vastattavaksi, jossa haen vastauksia seuraaviin kysymyksiin.

1. Mihin toimiin hallitus ryhtyy Syyrian pakolaisten auttamiseksi?

2. Aikooko Suomi ottaa ulkomaalaislain pykälän 93 nojalla nopeutetussa ajassa syyrialaisia pakolaisia?

3. Aikooko Suomi ottaa käyttöön lisäkiintiön syyrialaisia pakolaisia varten? Mikäli näin on, otetaanko lisäkiintiö käyttöön jo tänä vuonna?

4. Onko Suomi tietoinen siitä, mihin Venäjän rajalla kiinniotetut laittomat rajanylittäjät ovat joutuneet?

Kirjoitus on julkaistu vihreässä blogissa 17.9.2013

http://www.vihreat.fi/blogit/jani-toivola/suomen-kannettava-vastuu-syyrian-pakolaisten-auttamisesta

Kategoria(t): kategorioimattomat

Elämän oikeus ja edellytys – ihmisoikeudet kehitysyhteistyössä

Kehityspoliittinen toimikunta KPT julkisti tänään vuosiarvionsa. KPT on valtioneuvoston asettama neuvoa-antava elin, joka seuraa Suomen kehitysmaihin vaikuttavaa toimintaa. Arvion keskeinen huomio on, että ihmisoikeudet ovat nousseet ansaitusti kaiken kehityspolitiikan ja -yhteistyön lähtökohdaksi. Tämä on olennainen painopisteen ja ajattelutavan muutos.

KPT:n jäsenenä olen iloinen siitä, että KPT kokonaisuudessaan pitää ihmisoikeusperustaisuutta tärkeänä lähtökohtana Suomen kehityspolitiikalle ja -yhteistyölle. Ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta suurimpien haasteiden joukossa ovat muun muassa tyttöjen ja naisten oikeudet, maanomistus, vaikeimmin tavoitettavat yhteisöt syrjäseuduilla, vammaisten asema sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet. Monissa yhteisössä jopa käsitys ihmisoikeuksista on olematon. Iso osa työtä on ihmisen oma ymmärrys omista oikeuksista ja mahdollisuuksistaan.

Iso kiitos ihmisoikeuksien korostamisesta kuuluu kehitysministeri Heidi Hautalalle, joka on uudistanut Suomen kehityspolitiikkaa oikeaan suuntaan. KPT katsoo, että ihmisoikeusperustaisuuden toimeenpano on lähtenyt hyvin käyntiin. Seuranta- ja raportointimenetelmien kehittäminen vaatii kuitenkin vielä lisää työtä. Tämä on olennainen seikka, sillä kehitysyhteistyön oikeutus ihmisten silmissä riippuu isolta osin siitä, miten hyvin kehitysyhteistyön ja -avun käytännön toteutuksesta tiedetään. Onkin hyvä, että ministeri Hautala painottaa sekä tulosten että avoimuuden merkitystä.

Kehitysavun tavoitteena tulee aina olla se, että se tekee itsensä tarpeettomaksi. Eli tuetaan kumppanimaata vähentämään köyhyyttä ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä niin, että maa pystyisi jatkossa itse huolehtimaan oikeudenmukaisesti ja kestävällä tavalla kansalaisistaan ja irtaantumaan apuriippuvuudesta. KPT:n arvion mukaan ihmisoikeusperustaisen lähestymistavan tarjoamat työkalut voidaan saada tehokkaampaan käyttöön lisäämällä muun muassa yhteistyötä kohdemaiden kansalaisyhteiskunnan kanssa. Vain viettämällä aidosti aikaa yhteisön parissa ja heidän kanssaan yhdessä toimimalla, voidaan saada aito käsitys yhteisön hyvinvoinnin tilasta ja sitä kautta löytää oikeat keinot elämän edellytysten kehittämiseksi. Kansalaisyhteiskunnan voimauttaminen on myös paras tapa torjua korruptiota.

Tehokas vaikuttaminen pitää aina sisällään niin paikallisen, kansallisen ja kansainvälisen ulottuvuuden. KPT ehdottaa, että Suomi yhdistäisi voimiaan muiden samanmielisten maiden kanssa (etenkin Pohjoismaat) ja laatisi yhteisen strategian siitä, miten ihmisoikeusperustaisuutta edistetään kansainvälisellä tasolla. Mitä enemmän eri maat hakevat kantojaan asiassa, sitä enemmän pohjoismaat pystyvät vaikuttamaan tiiviillä yhteistyöllä.

KPT on mielestäni oikeassa ja tärkeällä asialla vaatiessaan hallitusta tekemään uskottavan suunnitelman kehitysyhteistyön määrärahojen nostamiseksi 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. Tähän liittyen nostamme esille myös Suomen antaman kansainvälisen ilmastorahoituksen. Riskinä on se, että ilmastorahoitus ja kehitysmäärärahat laitetaan kilpailemaan keskenään. Siksi hallituksen on pidettävä huolta siitä, että nämä kaksi tärkeää tavoitetta eivät syö toisiaan. KPT:n puheenjohtaja Jouko Jääskeläinen nosti tänään raportin julkistustilaisuudessa ilmoille pysäyttäviä kysymyksiä. Teimmekö suuren virheen jäädyttäessämme Suomen kehitysmäärärahat? Katkaisimmeko tällä päätöksellä myös Suomelle merkittäviä mahdollisuuksia luoda uusia kauppakumppaneita kehittyvien valtioiden joukossa?

Tulevaisuuden globaalit haasteet ovat valtavia, joten kehitysyhteistyön ja kehitysavun kautta ei tietenkään voida kuvitella ratkaistavaksi kaikkia köyhyyteen ja eriarvoisuuteen liittyviä ongelmia. Mukaan tarvitaan laajalti yksityisen ja kolmannen sektorin mukaantuloa. Etenkin yritysten yhteiskuntavastuun merkitystä tulee korostaa entisestään. KPT katsoo, että Suomen on edistettävä ihmisoikeusvaikutusten arviointia EU:n kauppaneuvotteluissa ja oltava aktiivinen kansainvälisen yritysvastuuta koskevan normiston kehittämisessä. Kaiken kaikkiaan yritys- ja yhteiskuntavastuun tulee olla kiinteä osa taloudellisten ulkosuhteiden hoitamista.

Suomi on tällä hetkellä monella tavalla avainasemassa vaikuttamassa maailman yhteisön tulevaisuuteen. Suomella on paljon äänivaltaa sekä maailmanpankissa että Afrikan kehityspankissa. Tämä antaa meille oivallisen ovenraon ihmisoikeusperustaisuuden esille tuomiseksi talouskeskustelussa. Tämän lisäksi suurlähettiläs Pertti Majanen valittiin juuri YK:n kestävän kehityksen rahoituskomitean puheenjohtajaksi. Komitean tehtävänä on luoda kestävän kehitysapurahoituksen järjestelmä aina vuoteen 2030 ulottuen.

Ilman oikeuksia ei ole hyvinvointia, ei oikeusvaltiota, ei koulutusta, ei työtä, ei kasvua, ei kulttuuria tai ympäristöä. Ei elämää. Ihmisoikeuksien toteutuminen on kaiken inhimillisen elämän oikeus ja edellytys.

Teksti on julkaistu vihreässä blogissa 12.9.2013

http://www.vihreat.fi/blogit/jani-toivola/elaman-oikeus-ja-edellytys-ihmisoikeudet-kehitysyhteistyossa

Kategoria(t): kategorioimattomat

Unelma työstä – mistä budjettiriihessä kyse? Osa 2

Miten tuota edellisen tekstin lopussa mainittua luottamusta voidaan vaalia tai kasvattaa, jotta yhteinen päämäärä toteutuisi? Pohjoismaisen hyvinvointimallin tulevaisuutta Uppsalan yliopistossa tutkiva professori Joachim Palm totesi viime viikon Helsingin Sanomissa, että hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus on lopulta kansakunnan yhtenäisyyden varassa. Yhtenäisyys vaatii sosiaalista pääomaa ja ihmisten luottamusta toisiinsa. Suurin uhka luottamukselle ja yhteiselle kokemukselle on tuloerojen kasvu. Yhtenäisyys siis vaatii, että kaikilla päätöksillä pyritään ehkäisemään kuilun kasvamista niin henkisesti, taloudellisesti kuin ympäristön näkökulmasta.

Ylen tekemän kyselyn (18.8.) perusteella enemmistö suomalaisista olisi valmis lisäämään sosiaaliturvan vastikkeellisuutta, rajaamaan palkankorotukset enintään puoleen prosenttiin sekä korottamaan eläkeiän alarajaa 63 vuodesta 65 vuoteen. Sen sijaan suomalaiset ei innostu lainkaan perusturvan leikkauksista. Asumis-, kotihoidon-ja opintotuen pienentäminen keräsivät eniten vastustusta, vaikka opinto- ja kotihoidontuki ovat vastikkeellisia.

Perusturvan ja palveluiden säilyttäminen edellyttävät valmiutta rakenteellisiin uudistuksiin, kuten eläkeiän alarajan nostamiseen. Uudistuksia pitäisi kyetä tekemään silloin kun voimme vielä hallita uudistuksia, ei vasta pakon edessä hallitsemattomasti. Eläkeiän korotus ei tulisi tapahtumaan sormia napsauttamalla yhdessä yössä vaan yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa, porrastetusti, harkiten ja yhdessä muiden pehmeämpien toimien kanssa. Keskustelu työelämässä jaksamisesta ja eläkeiän alarajan nostamisesta liittyvät välttämättä toisiinsa. Kukaan ei usko siihen, että eläkeiän alarajan mekaaninen nostaminen yksistään ratkaisisi mitään, mutta sitä tarvitaan yhtä paljon kuin vahvoja toimia työhyvinvoinnin parantamiseksi.

Olennainen osa työurakeskustelua on se, miten nuorille löydetään työtä ja koulutusta. Yrityksistä huolimatta nuorisotakuun tavoitteesta ollaan edelleen selvästi jäljessä. Alle 25-vuotiaista työttömistä vain noin 75 prosentille on voitu osoittaa koulutus-, työ- tai harjoittelupaikka kolmen kuukauden sisällä työttömyydestä. Yleinen arvio on, että nuorisotakuuta on vaikea toteuttaa, ellei ammatillisen koulutuksen aloituspaikkoja lisätä. Tämä taantuma kannattaa käyttää siihen, että koulutamme tulevaisuuden osaajia.

Koulutuksen ja työelämän pohjana tulee olla tasa-arvo. Suomessa työelämässä on vielä tämän suhteen parantamisen varaa. Merkittävää työelämän laadun ja työssä jaksamisen kannalta on myös eri ikäpolvien kyky kohdata toisiaan. Miten työelämä voisi tukea eri ikäpolvien vahvuuksia ja niiden esille tuomista työyhteisöissä?

Nuorisotakuun toteuttamiseksi ja työllisyysasteen kasvattaminen edellyttävät kaiken sanotun lisäksi työn ja sosiaaliturvan parempaa yhteensovittamista. Sen sijaan, että lisäisimme sosiaaliturvan vastikkeellisuutta, meidän tulisi tehdä työn vastaanottamisesta aina kannattavaa. Tällä tavoin voisimme pitää yhä useammille ihmisille, niin nuorille kuin vanhemmillekin, ovea auki työmarkkinoille.

Konkreettisena esityksenä työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamisesta on esimerkiksi työttömän verokortti. Sen avulla työtön henkilö voi ottaa vastaan tilapäistyötä ilman pelkoa muiden etuuksien viivästymisestä. Ajatuksen taustalla on vähentää byrokratiaa ja lisätä tulojen ennustettavuutta. Verokorttiin merkityn prosentin mukainen osuus palkasta siirtyisi työttömyyskassalle, Kelalle sekä verottajalle. Verokortin kautta ilmenee, kuinka paljon rahaa jää käteen byrokratiaviidakon jälkeen.

Professori Joachim Palm totesi edellä mainitussa Helsingin Sanomien haastattelussa, että koulutus on kaiken ytimessä. Siitä hyötyvät niin yksilö, yritys kuin yhteiskuntakin. Tutkimusten mukaan nimenomaan ensimmäisten vuosien koulutuksella ja kohtelulla on valtava merkitys yksilön tulevaisuuden edellytysten näkökulmasta.

Nuorisotakuun haasteiden herättelemänä meidän tulisi siis kiinnittää vahvasti huomiota myös suomalaiseen peruskouluun. Miten siellä voisimme vielä paremmin tukea sitä tavoitetta, että jokainen nuori löytäisi omat vahvuutensa sekä luottamusta ja sosiaalisia taitoja viedä näitä taitoja eteenpäin. Luoda merkityksellisyyttä ja yhteenkuuluvuutta vaativissa askelissa peruskoulusta kohti maailmaa, joka on täynnä mahdollisuuksia, odotuksia, vaatimuksia ja vastuuta. Miten kaiken tämän voisi kääntää näyksi, joka houkuttelee, antaa voimaa ja tunnustaa joukon keskeltä myös yksilöllisyyden ja ihmisten erilaisuuden.

Kategoria(t): kategorioimattomat

Ymmärrystä ja osallisuutta – mistä budjettiriihessä on kyse? Osa 1

Viime viikkojen keskustelut eri medioissa ovat keskittyneet vahvasti Suomen taloudellisen tilanteen arviointiin. Tärkeää keskustelua käydään kuitenkin vahvasti siitä olettamasta, että nämä vaikeat talouden kuviot olisivat kaikille tuttuja. Asia on kuitenkin hyvin monimutkainen eikä millään muotoa selvä. Haluan tällä blogilla parhaani mukaan avata vallitsevaa tilannetta, syitä ja seurauksia ja omia näkemyksiäni ratkaisuista. Ymmärrys luo osallisuutta, jonka kautta syntyy tarvittavaa tahtoa ja uusia mieliä pohtimaan ratkaisuja. Blogi on kaksiosainen.

Hallitus lähestyy syksyn budjettiriiheä poikkeuksellisen hankalissa olosuhteissa. Vienti ei vedä toivotulla tavalla ja taloutemme kivijalat, metsäteollisuus sekä tieto-ja viestintäteknologia, ovat rakennemuutosten kourissa. Eli olemme menettäneet perinteisiltä vahvuusalueiltamme pysyvästi ja paljon työpaikkoja eikä tulevaisuus lupaa parempaa.

Jotta valtiontalous saataisiin pitkällä tähtäimellä kestävälle uralle, Suomen tulisi leikata menoja ja korottaa veroja yhteensä noin 9 miljardin euron verran. Kyse on niin sanotusta kestävyysvajeesta. Se kuvaa julkisen talouden (valtio ja kunnat) tulojen riittävyyttä menojen kattamiseen pitkällä aikajänteellä. Kyse on aina arviosta.

Menoleikkausten ja veronkorotusten eli niin sanotun menosopeutukset keinot ovat kovin rajallisia. Etenkin tilanteessa, jossa vienti tökkii, kotimaisen kysynnän merkitys kasvaa. Julkisen talouden menosopeutus johtaa työttömyyden lisääntymiseen, kotimaisen ostovoiman heikentymiseen, palvelutarpeen kasvuun ja palvelutason laskuun.

Kun yritysten tilauskanta ja sen myötä kannattavuus laskee, yrityksen on vähennettävä kustannuksia ja lisätä tuottavuutta. Tämä tarkoittaa suomeksi sanottuna sitä, että yrityksen on pakko lomauttaa ja/tai irtisanoa työntekijöitä tai laittaa lappu luukulle. Mitä enemmän yritykset irtisanovat työntekijöitä, sitä vähemmän yritysten tuotteet ja palvelut käyvät kaupaksi kotimarkkinoilla.

Syy on yksinkertainen. Kun henkilön tai hänen perheenjäsenensä tulot pienenevät ja epävarmuus tulojen riittävyydestä kasvaa, kotitalouksien on pakko myös kuluttaa vähemmän eli säästää enemmän. Tämä vaikuttaa julkiseen talouteen kahta kautta. Työttömyys lisää julkisia menoja ja vähentää saatavia verotuloja. Näin ollen valtion ja kuntien on käytettävä vähemmän rahaa palveluiden järjestämiseen. Jos ihmiset eivät saa tarvitsemiaan palveluita, ongelmat pitkittyvät ja mutkistuvat.

Liiallinen menosopeutus on itsensä maalaamista nurkkaan. Emme voi myöskään turvautua loputtomasti velkarahaan. Suomi saa tällä hetkellä kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta edullista lainaa eli maksamme toisin sanoen lainoista edullista korkoa. Luottokelpoisuutemme on parasta AAA-luokkaa. Emme voi kuitenkaan tuudittautua hyvän olon tunteeseen. Jos kansainväliset rahoitusmarkkinat kokevat, että Suomen julkinen talous elää liian velkavetoisesti eikä takaisinmaksukykyymme luoteta, luottokelpoisuusluokkamme heikkenee. Se tarkoittaa korkeampia korkokuluja.

Edellä mainituista syistä, Suomen on pakko hillitä velkaantumista ja tehdä sellaisia poliittisia ratkaisuja, joiden kautta voimme osoittaa, että julkisen taloutemme tulot ja menot ovat pitkällä aikajänteellä tasapainossa. Ainoa järkevä tie ulos talouskurimuksesta on tehdä samanaikaisesti talouden rakenteita pitkällä aikajänteellä oikaisevia päätöksiä (mm. eläkeiän alarajan nostaminen, työn ja sosiaaliturvan yhteensovittaminen) sekä käyttää väliaikaisena suhdannepoliittisena toimena velkaelvytystä.

Jos käytämme velkarahaa viisaasti, voimme luoda uusia työpaikkoja ja yrityksiä sekä saattaa taloutemme sellaiselle kasvu-uralle, joka mahdollistaa omien menojen kattamisen sekä velkojen takaisinmaksamisen. Tätä tarkoitetaan elvytyksellä. Tämä on ainoa tapa turvata hyvinvointiyhteiskunta ja pitää huolta heikoimmista. Rakenteiden uudistaminen ei tapahdu yhdessä yössä ja onnistuminen edellyttää luottamusta siihen, että olemme kaikki samassa veneessä, ketään ei jätetä ja jokaisen selkään annetaan vain omien voimien kokoinen kantamus.

Kategoria(t): kategorioimattomat

Suomalaiset tarvitsevat vuorovaikutustaitoja

Toi­mit­ta­ja Mat­ti Tyy­nys­nie­mi puo­lus­ti (HS Mer­kin­tö­jä 8. 8.) ma­te­ma­tii­kan mer­ki­tys­tä suo­ma­lai­ses­sa kou­lu­jär­jes­tel­mäs­sä.

Olen hä­nen kans­saan sa­maa miel­tä ma­te­ma­tii­kan mer­ki­tyk­ses­tä ai­vo­toi­min­nan ke­hit­tä­jä­nä ja tu­le­vai­suu­den in­no­vaa­tioi­den mah­dol­lis­ta­ja­na. Tyy­nys­nie­mi kui­ten­kin nos­ti tai­to- ja tai­deai­neet, ku­ten draa­man, ikään kuin ma­te­ma­tii­kan vä­hem­pi­ar­voi­sek­si vas­ta­kap­pa­leek­si. Tä­mä vas­tak­kain­aset­te­lu on täy­sin tar­pee­ton ja osoit­taa heik­koa ih­mis­tun­te­mus­ta.

Olen kier­tä­nyt yli kah­des­sa­sa­das­sa pe­rus­kou­lus­sa ym­pä­ri Suo­mea se­kä lu­kui­sis­sa suo­ma­lai­sis­sa yri­tyk­sis­sä kou­lut­ta­ja­na, pu­hu­ja­na ja kan­sa­ne­dus­ta­ja­na. Ylei­sin koh­taa­ma­ni on­gel­ma, jon­ka kans­sa kai­ken­ikäi­set ih­mi­set kamp­pai­le­vat, on ky­ke­ne­mät­tö­myys il­mais­ta it­seään. Ih­mi­sil­lä on val­ta­vas­ti eri­lai­sia lah­jo­ja, tai­to­ja, tie­toa ja raa­kaa osaa­mis­ta, mut­ta heil­lä ei ole riit­tä­viä vä­li­nei­tä vies­tiä tai­dois­taan ja saa­da it­ses­tään ir­ti täyt­tä po­ten­tiaa­lia.

Toi­si­naan osaa­mi­nen tu­kah­tuu pa­hoin­voi­vas­sa työyh­tei­sös­sä, jos­sa vuo­ro­vai­ku­tus­tai­dot ovat hu­kas­sa. Vies­tin­nän puu­te joh­taa vää­ri­nym­mär­ryk­siin, eri ih­mis­ten vah­vuuk­sien si­vuut­ta­mi­seen ja am­mat­ti-iden­ti­tee­tin tyy­dyt­tä­mät­tö­myy­teen.

Vies­tin­tä, kom­mu­ni­kaa­tio, asia­kas­pal­ve­lu ja ver­kos­tot ovat kai­ken yri­tys­toi­min­nan, kas­vun ja ke­hi­tyk­sen yti­mes­sä. Näi­hin draa­ma­kas­va­tuk­sel­la py­ri­tään. Ny­ky­ajan yri­tys­maail­mas­sa ker­ran luo­dut ver­kos­tot ei­vät kan­na lo­put­to­miin. Ka­bi­ne­tit ovat mur­tu­neet, ja ver­kos­tot luo­daan uu­del­leen päi­vit­täin ja glo­baa­lis­ti. Vas­tas­sa on mo­nia ta­pa- ja toi­min­ta­kult­tuu­rei­ta, jot­ka jo läh­tö­ti­las­saan an­ta­vat nuo­ril­le huo­mat­ta­vas­ti pa­rem­mat vies­tin­nän vä­li­neet kuin meil­lä. Vuo­ro­vai­ku­tus on näh­tä­vä am­mat­ti­tai­don yti­mes­sä.

Nuo­ret ovat val­ta­kun­nal­li­ses­ti eri­ar­voi­ses­sa ase­mas­sa vuo­ro­vai­ku­tus­tai­to­jen suh­teen. Tar­vit­sem­me py­sy­vän ja kat­ta­van op­piai­neen, jo­ka tar­joaa kai­kil­le sa­mat il­mai­sun vä­li­neet. Am­mat­ti­tai­toi­sen opet­ta­jan joh­dol­la jo­kai­ses­sa kou­lus­sa voi­daan sa­mal­la ra­ken­taa yh­ty­mä­koh­tia mui­hin op­pi­ai­nei­siin ja pääs­tä huip­puo­saa­mi­sen, hy­vin­voin­nin ja it­se­tun­te­muk­sen yti­meen.

Ja­ni Toi­vo­la

kan­san­edus­ta­ja (vihr), työ­elä­mä- ja ta­sa-ar­vo­va­lio­kun­nan jä­sen

Hel­sin­ki

Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa mielipidekirjoituksena 9.8.2013

Kategoria(t): kategorioimattomat

Naisten rajaton reitti

Ryhtyessäni kirjoittamaan tätä tekstiä naisten asemasta suomalaisessa työelämässä, huomasin arkailevani. Jatkuvasti teki mieli keventää tosiasioita tai olla näkemättä faktoja. Välillä mietin voinko edes miehenä tästä aiheesta kirjoittaa. Puhua, tulkita tai ajatella naisen puolesta. Toisaalta huomaan usein samaistuvani naisiin. Kun puhutaan tietystä ihmisryhmästä voi kaiku helposti muuttua yleistäväksi tai uhriutta korostavaksi. Toisaalta tarvitsemme puhetta ja puolestapuhujia. Jätän teidän pohdittavaksi, miksi kyseinen aihe herätti minussa näitä ajatuksia.

Viime aikoina on käyty paljon keskustelua naisten asemasta yhteiskunnan johtavilla paikoilla ja yleisesti työmarkkinoilla. Keskustelu sai paljon vauhtia A-studion Talk -ohjelman jaksosta ”Vallattomat naiset” (2.5.) ja on jatkunut vilkkaana eri medioissa.

Helsingin Sanomissa uutisoitiin (30.5.), että määräaikaiset ketjutetut työsuhteet koskettavat erityisen paljon korkeasti koulutettuja nuoria naisia. Tämä käy ilmi Akavan julkaisemasta jäsenkyselystä (29.5), jossa todetaan lisäksi, että korkeasti koulutetuista alle 35-vuotiaista naisista 36 prosenttia tekee pätkätöitä, kun samanikäisistä Akavan miehistä määräaikaisina on 21 prosenttia.

Elinkeinoelämän Keskusliitto (EK) julkaisi puolestaan maaliskuussa kattavan selvityksen naisten ja miesten asemasta työmarkkinoilla. Siitä kävi esiin selkeästi naisten ja miesten asemoituminen eri aloille sekä yhteiskunnan johtopaikoille. Kaikki lähtee koulutusvalinnoista, joista voidaan jo huomata työmarkkinoiden jakautumisen nais- ja miesvaltaisiin aloihin.

EK:n tutkimus korosti myös, että eri alojen sisällä ja työpaikoilla naiset päätyvät usein erilaisiin tehtäviin kuin miehet. Työmarkkinoiden jakautuneisuus näkyy puolestaan naisten ja miesten palkkaeroina. Naisvaltaisten alojen palkkakehitys laahaa perässä tai samasta työstä maksetaan eri palkkaa. Johtotehtävissä on myös huomattavissa työmarkkinoiden jakaantuminen nais- ja miesvaltaisiin aloihin. Naisjohtajia on pääasiassa naisvaltaisilla aloilla.

Talouselämän julkaisi (26.4.) tekemänsä kyselytutkimuksen tulokset. 49 prosenttia Suomen yrityselämän keskeisistä naisvaikuttajista katsoo, että nuoren naisen mahdollisuudet edetä johtajaksi ovat heikommat kuin nuoren miehen. A-studion Talk -ohjelmassa muutamat naisjohtajat kertoivat avoimesti kokemuksistaan kohtaamistaan lasikatoista. Omien kokemusten jakamisessa oli kuitenkin haastateltujen mukaan kynnys. Rohkeus ja halu kertoa asiasta olivat ymmärrettävästi kasvaneet vasta oman aseman vahvistuttua työelämässä. Vaatii rohkeutta haastaa vallitsevaa kulttuuria, asenteita tai edes faktoja, jos samaan aikaan samassa kulttuurissa pyrkii luomaan itsellensä mielekästä uraa. Ainut tapa muutoksen kuitenkin on näiden työelämään pyrkivien naisten kokemusten avaaminen.

Suomen Keskuskauppakamarin selvityksen (23.10.2012) mukaan kaikilla suurilla ja keskisuurilla yhtiöillä on Suomessa nykyään molempia sukupuolia hallituksessa, mutta vain yksi suomalainen pörssiyhtiö toimii naiskomennossa: Suominen Oyj:n toimitusjohtaja Nina Kopola.

Yksi keskeinen ratkaisu näihin edellä mainittuihin ongelmiin olisi vanhemmuuden kustannusten uudelleenjakaminen. Ei vain työnantajien kesken vaan koko yhteiskunnan kesken. Yhteinen arvomaailmamme koskettaa meistä jokaista. Esteet ja mahdollisuudet ovat jaettuja, joten myös ratkaisu parempaan on yhteinen. Esteettömyyttä, kasvua ja mahdollisuuksia toivomme kaikille. Suomen Yrittäjänaisten toiminnanjohtaja Heli Järvisen mukaan suurin epäkohta miesten ja naisten välillä suomalaisilla työmarkkinoilla on se, että suomalaiset vauvat maksatetaan äitien työnantajilla. Jos jokainen vauva maksaa työnantajalle noin 12 000 euroa (raskausajasta siihen asti, kun lapsi täyttää 10 vuotta) ja kustannukset jäävät pääasiassa naisten työnantajien hoidettavaksi, ei ole ihme, että etenkin nuorten naisten asema työelämässä on epävarmempi. Tästä tuore Akavan jäsenkysely on vain yksi esimerkki.

Nuorten naisten on vaikea saada vakituista työsuhdetta, sillä heidät nähdään mahdollisen raskauden vuoksi valitettavan usein ylimääräisenä kulueränä. Etenkin pienyrittäjän kohdalla ongelma on todella kouriintuntuva. Vaikka hyvää tahtoa olisi, talouden realiteetit iskevät kovasti vastaan eikä ylimääräisiä kuluja ole varaa maksaa. Naisvaltaiset alat kärsivät selkeästi nykyisestä tilanteesta. Suomen Yrittäjänaiset ovat tehneet laskemia niistä työnantajalle koituvista kustannuksista, joita Kela ei korvaa. Tähän kuuluvat raskaudenajan poissaolot töistä, osa äitiys- ja vanhempainvapaan ajalta tulevista palkka- ja lomakuluista, sekä sairaan lapsen hoitamisesta syntyvät poissaolokustannukset siihen asti, kun lapsi täyttää kymmenen vuotta. Eräs naisvaltaisella hoiva-alalla toimiva 35-vuotias yrittäjä, jolla on 50 alaista, oli laskenut tähän mennessä vanhemmuuden kustannuksiksi omassa yrityksessään 350 000 euroa. Hänen työuransa aikana yritys ehtii osallistua vanhemmuuden kustannusten maksamiseen lähes miljoonalla eurolla.

Ruotsissa vanhemmuuden kustannusten jakaminen on toteutettu yhteisvastuullisesti ja niin työnantaja kuin palkansaajapuoli ovat olleet tyytyväisiä järjestelmään. Ruotsissa kaikki tuloveroa maksavat henkilöt maksavat oman sairausvakuutusmaksun yhteydessä 2,2 prosenttiyksikön verran palkastaan vanhemmuuden rahastoon. Kun Suomessa vanhemmuuden kustannusten maksamiseen osallistuu naisten työnantajat ja Kela, ruotsissa koko yhteiskunta kantaa yhteisvastuuta vanhemmuuden kustannuksista.

Suomessa vanhemmuuden kustannukset tulisi maksaa yleisistä verovaroista, kuten mitkä tahansa muutkin koko yhteiskuntaa koskettavat kustannukset. Ruotsin malli on vähintä, mitä Suomessa pitää tehdä. Silloin siis jokaisen palkansaajan sairasvakuutusmaksuun lisätään vanhemmuusrahaston osuus. Suomen Yrittäjänaisten laskelmien mukaan sairasvakuutuksen lisättävä vanhemmuusrahasto tarkoittaisi kuuden euron lisäkustannusta 2800 euroa kuukaudessa ansaitsevalle henkilölle kuukaudessa. Pieni hinta suuresta uudistuksesta.

Uudistuksella pystyttäisiin työllistämään merkittävästi lisää ihmisiä. Etenkin naisvaltaisilla aloilla, jotka työllistävät tällä hetkellä yllä kuvatuista syistä heikommin. Työmarkkinoille saataisiin huomattavasti lisää osaamista ja resursseja käyttöön ja naisten urakehitykselle luotaisiin tasavertaiset mahdollisuudet miehiin verrattuna. Pyrkimyksessä tukea naisten työllistymistä ja väestösuhteen tasapainoista kehittymistä tarvitsemme tasa-arvoa ja yhteisvastuuta vanhemmuuden kustannusten jakamisessa.

Rakenteellisten muutosten jälkeenkin on vielä paljon pureksittavaa, jotta aito tasa-arvo työelämässä toteutuu ja ovet ovat avoinna lahjoille ja osaamiselle sukupuoleen katsomatta. Kulttuurin muuttaminen on huomattavasti helpompaa, jos saamme esitetyn uudistuksen kautta enemmän naisia työelämään ja pysyviin työsuhteisiin. Näin myös uralla eteneminen ja uran pitkäjänteinen suunnitteleminen on helpompaa, kun ei tarvitse käyttää turhaa energia nykyisen määräaikaisen työsuhteen jatkon varmistamiseen ja siitä huolehtimiseen tai ylipäätään työmarkkinoille pääsyn esteiden väistelyyn. Sen energian voi käyttää huomattavasti parempaan. Omaan sekä yhteiseen.

Facebookin toimitusjohtaja Sheryl Sandberg on kirjoittanut naisjohtajuutta ja naisten urakehitystä käsittelevän kirjan Lean In. Teos on hyvin omakohtainen kertomus naisten asemasta ja arjesta työelämässä. Näkökulmana hänen oma polkunsa työelämässä naisena ja perheen äitinä, mutta myös johtajana, jonka alaisuudessa on vuosien varrella ollut merkittävä määrä sekä miehiä että naisia.

Yksi Sandbergin ydinhuomioista oli, että hänen kokemuksensa mukaan mies pyrkii hanakammin kohti seuraavia haasteita, miettimättä välttämättä omia sen hetkisiä taitojaan. Nainen taas kerää ensin pätevyyttä ja pitää rimaa uuden tavoitteluun ehkä turhankin korkeana ja kyseenalaistaa omaa osaamistaan. Mies on omassa mielessään rajaton ja nainen rajattu. Jäin miettimään kuinka rajaton naisen reitti on suomalaisessa työelämässä ja miten rajattomuutta, uskallusta ja uralla etenemisen mahdollisuuksia voitaisiin tukea myös rakenteiden tasolla.

Keskustelin johtajuudesta erään korkeasti koulutetun nuoren naisen kanssa. Hän sanoi johtajuuden kiinnostavan, mutta pelkäsi että joutuisi jollain tavalla muuttamaan itseään kelvatakseen johtajaksi. Tästä ajatuksesta voi varmasti moni sekä nainen että mies löytää itsensä. Kuka määrittää johtajuuden ja työelämän? Me itse.

Kategoria(t): kategorioimattomat

Seksuaalikasvatusta

Järjestimme keskiviikkona nuorten seksuaalikasvatusta käsittelevän seminaarin eduskunnassa. Koko seminaarin ajatus oli kytenyt päässäni tavalla tai toisella yli vuoden. Kiertäessäni kehitysmaissa olen saanut viimeisen kahden vuoden aikana tutustua lukuisiin Suomen rahoittamiin kehitysyhteistyöhankkeisiin, joilla edistetään tyttöjen koulutusta, tyttöjen ja poikien seksuaali- ja lisääntymisterveyttä sekä oikeuksia.

Tällä tarkoitetaan ennen kaikkea oikeutta tehdä itsenäisiä valintoja oman kehon ja elämän suhteen. Oikeutta itse määrittää, koska harrastaa seksiä ja kenen kanssa sekä tietoa eri ehkäisyvälineistä ja sukupuolitaudeista. Oikeutta itse päättää kenen kanssa ja koska menee naimisiin, jos ylipäätään haluaa naimisiin. Oikeutta koskemattomuuteen ja elämää ilman pelkoa väkivallan kohteeksi joutumisesta. Kaikki tämä tuki yhdessä auttaa ihmisiä tekemään omia tavoitteitaan ja unelmiaan tukevia päätöksiä.

Yksi tärkeimmistä työkaluista tässä työssä on koulujen seksuaalikasvatus. Monissa kulttuureissa koko oppiaine on vielä pannassa tai sen taso vaihtelee huomattavasti. Matkoilla on ollut huikeaa nähdä kehitysyhteistyön tuoma voima. Olen saanut vierailla maissa, joissa nuoret ovat pakottaneet omat vanhemmat, isovanhemmat ja opettajat puhumaan seksistä yhteisöissä, joissa aihe on ollut täysin tabu. Tämä sai miettimään Suomen koulujen seksuaalikasvatuksen tasoa ja sen kykyä tarjota tässä ajassa nuorille välineitä, joilla määrittää omat rajat ja luottaa oman minän arvokkuuteen. Onko meillä näennäisesti kehittyneempänä yhteiskuntana samaa rohkeutta avata suumme ja avoimesti puhua kaikesta seksuaalisuuteen liittyvästä. Aika on muuttunut ja samalla käsityksemme seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä oikeuksista ja moninaisuudesta on mennyt merkittävästi eteenpäin.

Halusin tuoda seminaariin nuorten omat näkemykset. Saimme vieraaksi Nicaraguasta kaksi hankkeeseen osallistunutta nuorta kertomaan seksuaalikasvatuksen merkityksestä heidän elämässään. Espoon Saarnilaakson koulun oppilaat olivat tehneet omassa koulussaan kyselyn aiheesta. Kyselyyn osallistui yli 100 oppilasta ja kuuden opiskelijan joukko esitteli eduskunnassa havaintojaan kyselyn tuloksista. Lisäksi saimme kuulla koskettavia ja tärkeitä puheenvuoroja seksuaalikasvatuksesta Suomessa niin maahanmuuttaja-, romani- kuin vammaisnäkökulmastakin.

Päivän viesti oli selvä ja kirkas. Meillä ei puhuta seksuaalisuudesta riittävän kattavasti ja kaikki ihmisryhmät tunnustaen. Seminaarissa tuli tunne, että vanhempien ikäpolvien käsitykset ja järjestelmän järkähtämättömyys estää tällä hetkellä tasavertaisuuden ja avoimuuden toteutumisen nuorille. Monille eri vähemmistöihin kuuluville nuorille voi hyvin syntyä koulun seksuaalikasvatuksesta kuva, että seksuaalisuus ei kuulu heille tai että heidän oma seksuaalisuutensa on muuten väärää ja tuomittavaa. Nuoret itse nostivat esille tunteista, rakkaudesta ja parisuhteen muodostuksesta puhumisen merkityksen. Painotus on tällä hetkellä ehkä turhan teknistä: miten käytetään kondomia tai vältetään ei toivotut raskaudet ja sukupuolitaudit. Toivottiin puhetta tunteista ja toisen seksuaalisuuteen tutustumisesta tai samaistumisesta. Myös seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta kaivattiin lisää puhetta. Asia on ikävä kyllä iso ongelma myös meidän yhteiskunnassa ja nuori tarvitsee välineitä sen käsittelemiseen.

Maahanmuuttajanuorten kohdalla tuotiin esille, että erityisesti monet tytöt ovat puun ja kuoren välissä. Kotona sanotaan, että seksi kuuluu vain avioliittoon, kun taas kodin ulkopuolinen yhteiskunta ja koulu puhuu oikeudesta itse päättää. Tämä ristiriita voi olla liikaa monelle nuorelle työlle ja asettaa heille kohtuuttomia paineita elämänvaiheessa, jossa jokaisen nuoren tulisi saada kasvaa turvallisessa ja avoimessa ympäristössä, omaan tulevaisuuteensa toiveikkaana katsoen. Ehkä asia on niin merkittävä, että sen kohdalla tarvittaisiin vahvaa koulun ja kodin välistä yhteistyötä. Romanikulttuuri asettaa myös omat raaminsa puhuttaessa seksuaalisuudesta. Tilaisuudessa nousi esille nuorten varhainen vanhemmuus ja avioliitot, joissa tytön oikeus itsenäisiin valintoihin on kyseenalaista.

Vammaisnäkökulma toi esille ehkä räikeimpiä asenteita ja ennakkoluuloja. Helposti edelleen kannetaan mukana melko ehdotonta mielikuvaa, että seksuaalisuus ja parisuhde eivät kuulu vammaisuuteen. Kuulimme jopa nuoresta tytöstä pyörätuolissa, jolle oli ehdotettu vapautusta seksuaalikasvatuksesta, koska ajateltiin, että hän ei tule tietoa tarvitsemaan.

Tärkein kysymys meille kaikille on, minkälaista kuvaa me itse ja yhteiskuntamme kantaa seksuaalisuudesta. Onko oikeus rajattua vai kuuluuko seksuaalisuus jokaisen oikeuksiin. Miten varmistamme esimerkeillä, tarinoilla, tiedolla ja avoimuudella, että jokaisella nuorella olisi mahdollisuus turvallisessa ilmapiirissä tutustua omaan seksuaalisuuteen. Tieto ja avoimuus lisäävät omanarvontuntoa ja kykyä kuunnella omaa ääntä ja tahtoa. Tältä pohjalta on myös mahdollista tehdä itseään arvostavia valintoja. Tällä hetkellä yhteiskunnan ja median tarjoamat kuvat seksuaalisuudesta, parisuhteesta ja perheestä eivät valitettavasti vielä kannattele kaikkia. Kuvat ja tarinat ovat kuitenkin selkein peili yhteiskunnan ajattelulle. Olenko minä näkyvä omassa yhteisössäni?

Demi-lehti toi seminaariin tärkeän median äänen. Lehti tavoittaa nuoret ikäluokat hyvin kattavasti. Lehti on viimeiset 10 vuotta kulkenut suunnitelmallisesti kohti moninaisuutta ja avointa puhetta seksuaalisuudesta ja suhteista. Isona vaikuttajana lehden lukijat eli nuoret itse. Parisuhteisiin liittyvissä jutuissa ei Demi-lehdessä määritetä enää parisuhdetta miehen ja naisen väliseksi. Jos näin tehtäisiin, olisi lukijoiden negatiivisen palautteen vyöry väistämätön. Kumppanin kuvaamiseksi on otettu käyttöön runsas ja kaunis suomenkielen varasto. Uusilla sanoilla uutta ja avarampaa osallisuutta kaikille.

Kategoria(t): kategorioimattomat