Jani Toivola

KIRJALLINEN KYSYMYS
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema Suomessa
Eduskunnan puhemiehelle

Helsingin Sanomat ja Yle uutisoivat eilen 16.5.2013, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeustilanne on huonompi Suomessa kuin muissa Pohjoismaissa.

Asia kävi ilmi, kun Setan kattojärjestö ILGA-Eurooppa julkaisi (16.5.2013) nyt toista kertaa kattavan vuosiraportin lesbojen, homojen, biseksuaalien ja trans- ja intersukupuolisten ihmisten asemasta eri maissa sekä kartan, jossa kaikki Euroopan maat on pisteytetty sen mukaan, miten hyvin ne toteuttavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia.

Raportin mukaan Suomi on vasta Euroopan 14. paras maa homoseksuaalien ja transsukupuolisten oikeuksien toteuttajana. Raportin mukaan Suomen sijoitusta heikensivät muun muassa syrjintä- ja translainsäädännön puutteet sekä tasa-arvoisen avioliitto- ja adoptio-oikeuden puuttuminen. Raportin mukaan Suomi on 47 prosenttisesti tasa-arvoinen kun parhaiten vertailussa pärjänneen Britannian vastaava luku oli 77 prosenttia. Suomen edellä vertailussa ovat Britannia, Belgia, Espanja, Portugali, Hollanti, Unkari ja Saksa sekä muut Pohjoismaat.

Raportti kiittää Suomea hallituksen tasa-arvo-ohjelmasta sekä tasa-arvovaltuutetun raportista. Suomelta kuitenkin puuttuu toimenpideohjelma seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamisesta.

Raportti tuo esille taulukoin ja luvuin lainsäädännön puitteet. Lainsäädännön lisäksi tulee kiinnittää huomiota myös syrjintäkokemuksiin työpaikoilla, kouluissa ja esimerkiksi erilaisissa harrastusseuroissa. Iso osa ihmisten kokemasta syrjinnästä ei käy ilmi tilastoissa ja moni jättää vakavatkin loukkaukset ilmoittamatta viranomaisille.

EU:n perusoikeusvirasto julkisti tänään laajan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevan kyselytutkimuksen tulokset. Perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan EU-maissa sekä Kroatiassa elävät homot, lesbot, biseksuaalit ja transihmiset raportoivat laajasta kiusaamisesta koulumaailmassa, syrjinnästä arjessa, työelämässä ja palveluissa sekä viharikoksista, joita ei kuitenkaan raportoida viranomaisille.

Suomalaisista vastaajista 90 prosenttia kertoi kuulleensa kouluaikanaan negatiivisia kommentteja, jotka kohdistuivat koulutovereihin, joiden oletettiin kuuluvan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön. 60 prosenttia suomalaisista vastaajista oli koulumaailmassa alle 18-vuotiaana osin tai täysin peitellyt todellista seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään. Transihmiset joutuvat muita useammin työelämäsyrjinnän ja viharikosten kohteeksi. Jopa kolme kymmenestä transihmisestä kertoi kohdanneensa väkivaltaa tai uhkailua useammin kuin kolme kertaa viimeisen vuoden aikana.

Perusoikeusvirasto peräänkuuluttaa, että EU-jäsenmaiden pitää puuttua vähäiseen viharikosten raportointiin, kouluttaa viranomaisiaan sekä vahvistaa syrjintäsuojaa.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Miten hallitus aikoo reagoida Suomen aseman heikentymiseen tasa-arvomaana?

Aikooko hallitus toteuttaa toimenpideohjelman, jolla pyritään parantamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa Suomessa?

Jos kyllä, millä aikataululla. Jos ei, millä perusteilla.

Helsingissä 17 päivänä toukokuuta 2013
Jani Toivola /vihr

Eurooppalainen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen etuja ajava ILGA-eurooppa julkaisi eilen vähemmistöjen asemaa Euroopassa tarkastelevan ihmisoikeusraporttinsa. Suomen sijoitus ei ollut kovinkaan imarteleva. Olimme vasta listan sijalla 14 ja edellemme olivat kirineet mm. muut pohjoismaat ja Kroatia. Listat ja sijoitukset eivät saisi olla itseisarvo tai ainut motiivi kehitykselle. Olisi myös jokseenkin ylimielistä olla yllättynyt, että Kroatia on kirinyt ohitsemme. Tieto kuitenkin yllätti minut, mutta miksi?

Pohjaako yllättyneisyys vahvaan perehtyneisyyteeni Kroatian ihmisoikeustilanteesta vai mielikuvaan siitä, että yhteys, jossa mainitaan ihmisoikeudet tai tasa-arvo, Suomi on aina itseoikeutetusti kärkipäässä. Hienosta historiastamme huolimatta tämä mielikuva ei enää automaattisesti päde. Löydämmekin itsemme raportista, jossa ihmisoikeudet meihin liitettynä edustavat puutetta, epätasa-arvoa, sortoa ja piittaamattomuutta. Oma yllättyneisyyteni kertoo ehkä ennen kaikkea näennäisen hiljaisuuden ja rauhan vaaroista. Ilman jatkuvia mellakoita tai kriminalisointia on helppo kuvitella että kaikki on hyvin.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksissa on vielä runsaasti tehtävää. Yksi merkittävä askel lainsäädännön näkökulmasta on tasa-arvoisen avioliittolain loppuun saattaminen. Raportti nostaa esille puutteita myös Suomen syrjintä- ja translainsäädännössä. Tämän lisäksi tarvitsemme pikaisesti toimenpideohjelman seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamiseksi.

Edessämme on yhteiskunnallisesti merkittävä ihmisoikeudellinen kysymys, joka arvollisesti jakaa maatamme vahvasti. Miten aiomme yhteiskuntana tämän asian käsitellä ja toimilla varmistaa tasavertaisuuden toteutumisen?

Tukea, tietoa ja selkeitä linjauksia tarvitaan mm. kouluihin, nuoriso- ja vanhustyöhön nuorisotyöhön, terveydenhuoltoon ja sosiaalipuolelle. Kaikki yhteiskunnan palvelut ja toiminta tulisi tarkastella uudelleen ja kehittää niitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyvinvoinnin ja tasavertaisuuden edistämiseksi.

Myös EU:n perusoikeusvirasto julkisti tänään laajan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevan kyselytutkimuksen tulokset. Suomalaisista vastaajista 90 prosenttia kertoi kuulleensa kouluaikanaan negatiivisia kommentteja, jotka kohdistuivat koulutovereihin, joiden oletettiin kuuluvan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön. 60 prosenttia suomalaisista vastaajista oli koulumaailmassa alle 18-vuotiaana osin tai täysin peitellyt todellista seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään. Transihmiset joutuvat muita useammin työelämäsyrjinnän ja viharikosten kohteeksi. Jopa kolme kymmenestä transihmisestä kertoi kohdanneensa väkivaltaa tai uhkailua useammin kuin kolme kertaa viimeisen vuoden aikana.

Monissa kehittyvissä maissa on edelleen lähes mahdotonta edistää minkään tyyppistä seksuaalikasvatusta kouluissa. Vastustus johtuu usein siitä, että avoimuus ja tieto nähdään seksin markkinointina. Kärsijöinä ovat nimenomaan nuoret. Ajatellaan, että mitä vähemmän he tietävät sitä parempi. Tosiasiassa tiedon puute lisää riskikäyttäytymistä. Se voi helposti myös vaikeuttaa nuoren minäkuvan rakentumista ja sitä kautta käsitystä omista rajoista. Mitä haluan tai en halua? Tietämättömyys luo rajattomuutta, pelkoa ja heikkoa itsetuntemusta. Huonolla itsetunnolla varustettuna moni meistä on taipuvainen näkemään oman arvonsa erittäin minimaalisena ja tämä on omiaan ohjaamaan meitä tekemään valintoja, joilla haavoitamme itseämme.

Suomessa seksuaalikasvatusta on tarjolla kaikissa kouluissa, mutta kehittämisen varaa riittää. On jokaisen nuoren oikeus tarkastella omaa identiteettiään ja sen suhdetta ympäröivään maailmaan turvallisessa ja avoimessa ympäristössä. Tarjoamalla selkeät toimintalinjat ja tukea kouluille kasvatamme nuoria, joilla on vahva itsetuntemus ja kykyä huomioida myös erilaisia elämiä ympärillään. Kaikki moninaisuuden ymmärtäminen on tulevaisuudessa kaiken osallisuuden edellytys.

Talvella New Yorkissa järjestetyssä YK:n naisasian komitean naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsitelleessä kokouksessa nostettiin esille haavoittuvina ryhminä mm. lesbot ja transnaiset. Ammattilaiset eivät tunne riittävästi naisten välisten suhteiden väkivallan muotoja ja näin uhrit eivät välttämättä saa tarvitsemaansa tukea. Latinalaisessa Amerikassa transnaiset altistuvat muita naisia useammin väkivallalle ja usein väkivalta johtaa myös kuolemantapauksiin. Näiltä naisilta puuttuu täysin lainsuoja.

Useissa Afrikan maissa homoseksuaalisuus on edelleen rikos tai vähintään hyvin vahvasti yhteiskunnan paheksuma. Näissä maissa on vielä monta askelta otettavana ennen tasa-arvoista avioliittolakia.

Muutosta parempaan tapahtuu usein nimenomaan rohkeiden yksilöiden kautta. Lain merkitystä emme voi kiistää, mutta lopulta kyse on ihmisen halusta ymmärtää toista. Halusta valita pelon sijaan rohkeus. Moni on jakanut oman tarinansa ja sitä kautta he ovat luomassa kaunista ja avointa tulevaisuutta meille kaikille. Amerikkalainen NBA-pelaaja Jason Collins mursi kuukausi sitten ison muurin kertomalla omasta homoseksuaalisuudestaan. Homoseksuaalisuus on ollut täysin vaiettua niin afro-amerikkalaisten keskuudessa kuin ison rahan joukkueurheilussa. Ihailen kovasti myös Suomalaista Demian Seesjärveä, joka mitään peittelemättä jakoi oman tarinansa sukupuolenkorjauksestaan MTV3:n 45-minuuttia ohjelmassa. Demian on tänään onnellinen mies, joka tarinallaan ja avoimuudellaan vie meidät suoraan ihmisyyden ytimeen.

Ei ole pientä tai suurta asiaa, merkittäviä tai vähemmän merkittäviä ihmisoikeuskysymyksiä. On vain oikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus. Hyvää tulee varjella, edistää ja vaatia. Mikään arvo, myöskään jo saavutettu ei pysy elossa ilman meidän kaikkien tukea ja osallisuutta. Halua puuttua, puolustaa ja tukea.

Hallituksen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa on kyse todella merkittävistä päätöksistä, jotka koskettavat jokaista suomalaista. Samaan aikaan totuus on se, että iso osa ihmisistä ei pystyisi avaamaan esitelmäksi nykyistä järjestelmää saatikka kuvaamaan nyt tehtyjen päätösten vaikutuksia. Itse olen juuri ja juuri kärryillä monen kuulemisen ja mittavan lukemisen jälkeen. Miten äänestäjät siis aidosti valvovat oman etunsa toteutumista tai kommunikoivat edustajalleen toiveita tai kritiikkiä? Erityisesti näin isossa muutoksessa vuoropuhelu olisi tärkeää. Moni varmasti kokee, että on vain päästettävä irti ja luotettava, että päättäjä päättää tai irtisanoutua koko sotkusta. Ehkä uudistusta koskevien ongelmien ydin ja haaste on juuri tässä.

Uuden sote-järjestelmän tavoitteena tulisi olla malli joka olisi niin selkeä, että kaikilla on mahdollisuus hahmottaa sen toiminta. Järjestelmän monimutkaisuus on ongelma myös ennaltaehkäisyn ja ongelmien varhaisten tunnistamisen näkökulmasta. Kynnys hoitoon hakeutumiseen on jo ylipäätään monelle korkea. Moni saattaa lykätä hakeutumista hoitoon myös siksi, että ei tiedä tarkalleen, keneen olla yhteydessä tai mihin pitäisi mennä.

Mitä vihreät sitten ajattelevat sote-palveluista. Yritän avasta sitä seuraavaksi.

Vihreät haluavat saada perusterveydenhuollon (terveyskeskustason hoito), erikoissairaanhoidon (sairaalatason hoito) ja soveltuvilta osin sosiaalitoimen (erilaiset elämiseen, asumiseen ja toimeentuloon liittyvät tukipalvelut) saman järjestäjän vastuulle, jotta resursseja voitaisiin kohdentaa sinne, missä suurin tarve on eli ontuvaan perusterveydenhuoltoon ja ennaltaehkäiseviin palveluihin. Tällä hetkellä erikoissairaanhoidon kustannukset kasvavat 5-10 prosentin vuosivauhtia ja kunnilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin maksaa sairaanhoitopiirin lasku ja leikata edullisesta perusterveydenhuollosta ja ennaltaehkäisevistä ei-lakisääteisistä palveluista. Tämä eriarvoistaa ihmisiä sekä johtaa kokonaiskustannusten holtittomaan kasvuun.

Vihreät haluavat purkaa sosiaali- ja terveydenhuollon nykyisenkaltaisen monen rahoittajan mallin (valtio, kunta, Kela, työnantajat ja vakuutusyhtiöt), joka pompottelee ihmisiä luukulta toiselle, koska kukaan ei kanna kokonaisvastuuta palveluiden järjestämisestä ja rahoittamisesta ja eri tahot pyrkivät siirtämään potilaita ja kustannuksia toinen toiselleen. Nykytilanteessa Pertti Potilas joutuu odottamaan esimerkiksi kipeytyneen polven kanssa terveyskeskuslääkärin vastaanottoa kohtuuttoman pitkään.

Tämä johtuu pitkistä hoitojonoista ja siitä, että kukaan ei kanna kokonaisvastuuta potilaan hoitoketjun toteutumisesta. Pitkät hoitojonot johtuvat siitä, että terveyskeskuksiin ei saada tarpeeksi resursseja ja lääkäreitä, jotka valuvat yksityiselle sektorille, työterveyshuoltoon ja sairaaloihin. Kokonaisvastuun kantamisen ongelmat johtuvat siitä, että kunta voi siirtää rahoitusvastuun hoitoon pääsemisen viivästymisestä Kansaeläkelaitoksen (Kela) korvattavaksi, koska Kela korvaa sairauspäivärahojen kautta alle vuoden kestävän työkyvyttömyyden aiheuttamaa ansionmenetystä. Lisäksi Kela maksaa potilaan kuljetteluun vaadittavia kustannuksia, kuten taksimatkat.

Nykytilanne johtaa helposti siihen, että Pertti ei saa kohtuuajassa tarvitsemaansa hoitoa, ongelmat pahenevat ja kustannukset kasvavat. Kuvaan alla vihreiden mallissa, kuinka sote-järjestelmä saataisiin palvelemaan Pertin ja muiden suomalaisten terveyttä ja kuinka järjestelmän rahoitus kannattaa tehdä.

Vihreät haluavat varmistaa vahvan julkisen terveydenhuollon aseman ja toimivan perus- ja erikoissairaanhoidon yhdistämisen. Tämä edellyttää nykyistä leveämpiä hartioita. Mitä useampi ihminen on vastaamassa sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoituksesta, sitä useammalle ihmiselle apua voidaan antaa ilman, että järjestelmä romahtaa. Tilannetta voi verrata vakuutukseen. Jos vakuutuksen piirissä on vain kourallinen ihmisiä, ei vakuutuksen idea toteudu.

On valitettavaa, että kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Petteri Orpon johtaman työryhmän esitys ei vastaa etenkään rahoitus- ja väestöpohjavaatimusten osalta vihreiden kantaa, mutta perus- ja erikoistason yhdistämisen osalta otettiin kuitenkin askelia oikeaan suuntaan. Jos nyt esitetty malli tulee käytäntöön, kaupunkiseuduilla asuvat 70 prosenttia suomalaisista ovat yhdistetyn perus- ja erikoissairaanhoidon piirissä.

Nyt tehty esitys ei ole kiveenhakattu totuus vaan tältä pohjalta lähdetään tekemään itse lakiesitystä. Matkan varrella vihreillä on mahdollisuus valvoa saavutettujen edistysaskelien toteutumista ja täydentää esitystä, jos siihen avautuu mahdollisuuksia.

Vihreät hyväksyivät vuonna 2010 oman sosiaali- ja terveyspoliittisen ohjelman. Siinä kuvataan suomalaisen sosiaali- ja terveyspolitiikan tilaa ja ratkaisuja havaittuihin ongelmiin. Ohjelman lopussa kuvataan myös vihreä sote-rakenne, joka on yksi ehdotus osaksi laajempaa keskustelua.

Vihreiden sote-mallissa lähdetään siitä, että sosiaali- ja terveydenhuollon rahoituksen pirstaleisuus puretaan ns. ostopooli-mallilla. Vihreiden mallissa valtion, kuntien ja Kelan rahoitus yhdistetään samaan pottiin. Tämä poistaisi eri toimijoilta epäterveen kannustimen siirtää kustannuksia rahoittajalta toiselle. Ostopoolina voisi toimia esimerkiksi nykyiset maakunnat tai viisi ns. miljoonapiiriä. Ostopooli vastaa palveluiden tilaamisesta ja sen toimintaa valvoo vaaleilla valittu valtuusto. Palveluita tuottaa nykyiseen tapaan julkiset, yksityiset sekä kolmannen sektorin toimijat.

Vaikka sote-palveluiden rakenteeseen liittyvät asiat ovat äärimmäisen tärkeitä, yksi olennainen osa sote-keskustelusta on jäänyt varjoon. Hyvinvointipolitiikka ei ole pelkästään sosiaali- ja terveydenhuoltoa, vaan hyvinvointia koskeva päätöksenteko jakautuu monille hallinnon aloille ja tasoille, kuten kulttuuriin, liikuntaan, kaavoitukseen ja koulutukseen.

Mitä enemmän voimme tukea muun muassa lasten ja perheiden hyvinvointia koulussa, kotona, työpaikoilla ja harrastuksissa, sitä paremmin voimme ennaltaehkäistä arjen ongelmien muodostumista sosiaali- ja terveydenhuollon ongelmiksi.

Järkevällä kaavoituksella voimme parantaa palveluiden helppoa saatavuutta ihmisten arjessa. Hyvällä julkisen liikenteen ja pyöräväylien suunnittelulla tuomme peruspalvelut sekä harrastusmahdollisuudet lähemmäs ihmisiä. Mitä enemmän osallistamme ihmisiä heitä koskevaan päätöksentekoon, sitä enemmän ihmiset kokevat yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden tunnetta. Kaikki tämä on yhtälailla sote-keskustelua.

Eduskunnassa ja mediassa on keskusteltu viime viikkoina politiikan avoimuudesta. Keskeinen kysymys on ollut, tulisiko eduskunnan valiokuntien toimintaa avata enemmän julkisuudelle.

Oma mielipiteeni on, että kyllä pitäisi. Jos haluamme osallistaa kansalaisia enemmän yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, tarvitaan sekä tietoa päätöksenteosta että välineitä osallistua päätöksentekoon.

Kansalaisaloite on hyvä avaus, kun puhutaan välineistä, joilla kaikki voisivat osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Sen rinnalla on kuitenkin välttämätöntä avata päätöksenteon taustoja ihmisille.

Suurin osa keskusteluun osallistuneista poliitikoista on ollut sitä mieltä, että valiokuntien toimintaa tulee avata nykyistä enemmän esimerkiksi lisäämällä valiokuntien julkisia kuulemisia. Tämä on hyvä suunta.

Olen itse työelämä- ja tasa-arvo- sekä lakivaliokunnan jäsen. Kokouksissa on luonnollisesti myös luottamuksellisia asioita, jotka on syytä pitää valiokunnan sisällä, mutta pääsääntöisesti en näe mitään syytä sille, ettei kokouksia voitaisi kuvata ja tallentaa valiokunnan sivuille. Muun muassa Kanadassa toimitaan juuri näin ja Euroopan parlamentissa kaikki valiokuntien kokoukset ovat julkisia.

Avoimuuden lisäämiseen liittyvä epäröinti liittyy usein valiokunnan nykyiseen verrattain avoimeen ja rakentavaan keskusteluilmapiiriin. Moni myös pelkää, että nykyistä avoimempi valiokuntatyöskentely vie todellisen päätöksenteon kokouksista käytäville ja luottamuksellinen sekä kompromissihakuinen päätöksenteko vaarantuu.

Valiokuntatyöskentely on yksi kansanedustajan työn merkittävimmistä osista niin ajallisesti kuin politiikan sisältöihin vaikuttamisen näkökulmasta. Ilman kameran raportoivaa silmää valiokuntien sisäinen keskustelu on usein huomattavasti rakentavampaa ja avoimempaa kuin täysistuntojen kiivaimmat ja osin teatraaliset hallitus-oppositio -debatit. Täysistuntojen televisioidut keskustelut tuntuvat usein lähinnä huvittavan katsojia.

Täysistuntojen poliittinen show palvelee lähinnä politiikan ympärille rakentunutta ammattilaisten rinkiä, johon kuuluvat rajattu joukko korkean tason poliitikkoja, heidän taustavaikuttajansa sekä politiikan toimittajat. Näyttävät debatit pönkittävät erilaisia rooleja ja tukevat lähinnä tämän sisäpiirin omaa valtaa tai etenemistä ja arvostusta oman yhteisönsä hierarkiassa.

Valitettavan usein hintana on se, että keskustelu on hyvin kaukana kuuntelevasta ja rakentavasta keskustelusta, jossa monesta tulkinnasta ja näkemyksestä päädyttäisiin lopulta parempaan ja kirkastuneeseen yhteiseen visioon. Tämä taas etäännyttää ihmisiä politiikasta. Se saa politiikan näyttämään kaukana arjesta olevalta keskiöltä, johon tavallisella ihmisellä ei ole tartuntapintaa. Kaikki politiikan toimijat ovat varmasti yksilöinä vilpittömästi tekemässä muutosta ja rakentamassa parempaa yhteiskuntaa, mutta suljettu kehä ja sen asettamat vaatimukset ajavat kauas demokratian ihanteista ja aidosta muutoksesta. Mikä on kansanedustajan tehtävä ja miten onnistumista ja aktiivisuutta mitataan?

Itse haluan ajatella, että ovien avaaminen valiokuntiin toisi mukanaan kaivattua muutosta. Ehkä päätökset eivät siirtyisikään käytäville ja keskustelu valiokunnissa säilyisi avoimena ja rakentavana. Syyt torjua avoimuus ja läpinäkyvyys eivät saa pohjautua omaan pelkoomme avoimuutta kohtaan tai epäluottamukseemme ihmisen kyvystä käsitellä avoimuutta. Avoimuuden ja läpinäkyvyyden tulisi olla yksi varjelluimmista arvoistamme ja vallitsevan järjestelmän tulisi sitä tukea. Kaikki riippuu meistä itsestämme. Minkälaista politiikkaa haluamme jatkossa tehdä ja millä ehdoilla?

Avoimuuden politiikka voisi ajan kanssa ulottua myös vaaleihin ja näin edistää ihmisten äänestysaktiivisuutta. Moni kokee tällä hetkellä, että ei nykyjärjestelmän vuoksi edes tiedä, mitä äänestää ja mitä omalla äänellään on tukemassa. Esimerkiksi Ruotsissa puolueet ilmoittavat selkeästi oman agendansa ennen vaaleja ja äänestäjät tietävät, minkälaista vastinetta äänelleen saavat. Suomessa poliittinen kuluttajansuoja on liiaksi sattumankauppaa.

Ehkä tärkein syy kannattaa politiikan avoimuutta, on palauttaa luottamusta poliittiseen järjestelmään. Olen kansanedustajan kokenut, että eduskuntaa kohtaan koetaan paljon epäluuloa eikä kansanedustajiin lähtökohtaisesti luoteta. Eduskunnan toiminta koetaan kaukaisena ja vieraana ja mediassa keskitytään jatkuvasti spekuloimaan, mitä asioita kukin puolue ja edustaja mahdollisesti pyrkivät edistämään tai estämään. Jos jokaisella olisi mahdollisuus seurata valiokuntien työskentelyä ja päätösten perusteluita, voitaisiin keskustelussa siirtyä yhä enemmän itse asiasisältöihin ja keskittyä vähemmän siihen, miltä mikin asia näyttää.

Keskiviikkona 24.4. uutisoitiin laajasti ympäri maailman, että lähemmäs sata ihmistä on kuollut ja yli 700 ihmistä on loukkaantunut tehdasrakennuksen romahdettua Bangladeshin pääkaupungin Dhakan esikaupunkialueella. Myöhemmin saatujen tietojen mukaan uhriluku on noussut jo 405 henkilöön, loukkaantuneita on tuhansia. Viimeisen seitsemän vuoden ajan Bangladeshin tekstiiliteollisuuden onnettomuuksissa on kuollut yli 600 ihmistä.

Epäkohdat ovat viimein nousseet kansainväliseen keskusteluun. Myös ihmiset itse ovat jalkautuneet kaduille ja näyttäneet, että asioiden on muututtava. Iso osa muutosta on myös tehtaissa työskentelevien ihmisten oma voimautuminen ja käsitys omista oikeuksista.

Tuhoisien tehdasonnettomuuksien lisäksi tuhannet ihmiset altistuvat päivittäin Bangladeshin ja monien muiden kehittyvien maiden tekstiiliteollisuudessa vaarallisille kemikaaleille sekä hengenvaarallisille työskentelyolosuhteille. Mikä surullisinta, etenkin lapset ja nuoret sekä naiset, kärsivät kaikkein eniten. Esimerkiksi Bang­la­de­shis­sa yli 80 pro­sent­tia teks­tii­li­teol­li­suu­des­sa työs­ken­te­le­vis­tä on nai­sia, ja heis­tä nuo­rim­mat ovat 12–13-vuo­tiai­ta. Per­heen­äi­dit saat­ta­vat teh­dä ta­val­li­sen kah­dek­san tun­nin työ­vuo­ron, läh­teä sen jäl­keen lait­ta­maan ruo­kaa per­heel­leen ja pa­la­ta teh­taa­seen teh­däk­seen uu­den työ­vuo­ron. Naiset kohtaavat epäinhimillisten työolojen lisäksi myös paljon seksuaalista häirintää ja väkivaltaa.

Mitä sitten tavallinen kuluttaja voi tehdä?

Tavallisen ku­lut­ta­jan on hy­vin vai­keaa tie­tää, mis­tä hä­nen os­ta­man­sa tuot­teet tu­le­vat ja min­kä­lai­sis­sa olois­sa ne on tuo­tet­tu. Yk­sit­täi­sil­lä va­lin­noil­la on mer­ki­tys­tä, mut­ta on­gel­ma on ko­ko­nai­suu­des­saan huo­mat­ta­vas­ti laa­jem­pi ja rat­kai­su­jen löy­tä­mi­seen vaa­di­taan kan­sain­vä­lis­tä yh­teis­työ­tä niin alan si­säl­lä kuin val­tioi­den­kin vä­lil­lä.

Avain­ase­mas­sa ovat yri­tys­ten eet­ti­nen vas­tuu ja ne lain­sää­dän­nöl­li­set kei­not, joil­la voi­daan hel­pot­taa ku­lut­ta­jan tie­don­saan­tia ja va­lin­to­ja. Yk­sit­täi­sen yri­tyk­sen on vai­kea muut­taa hin­ta­kil­pail­lun alan toi­min­ta­ta­po­ja, mut­ta yh­teis­työn kaut­ta voi­daan saa­vut­taa hy­viä lop­pu­tu­lok­sia. Esi­mer­kik­si Tans­kas­sa mo­net yri­tyk­set te­ke­vät eet­tis­tä ja vas­tuul­lis­ta työ­tä yh­des­sä. Hol­lan­ti taas on ko­ros­ta­nut val­tion han­kin­nois­sa vas­tuul­li­suut­ta se­kä näi­den va­lin­to­jen tu­lok­sel­li­suut­ta.

Val­tioi­den tu­li­si lain­sää­dän­nön avul­la vaa­tia alueel­laan myy­tä­vil­tä tuot­teil­ta tar­kat tie­dot sii­tä, mis­tä tuo­te ja sii­nä käy­te­tyt raa­ka-ai­neet ovat pe­räi­sin, mi­tä kaik­kia ai­nei­ta se si­säl­tää ja min­kä­lai­sis­sa olo­suh­teis­sa se on tuo­tet­tu. Tällä tavoin myös yksittäisellä kuluttajalla olisi parempi mahdollisuus huomioida omien valintojensa vaikutus ympäristöön sekä kantaa paremmin eettistä ja sosiaalista vastuuta kulutusvalinnoissaan.

Myös osana ke­hi­tys­yh­teis­työ­tä tu­li­si kiin­nit­tää en­tis­tä vah­vem­min huo­mio­ta eri mai­den työ­lain­sää­dän­töön, am­ma­til­li­seen kou­lu­tuk­seen ja työ­val­men­nuk­seen. Julkisten hankintojen kilpailutuksen kriteereissä on painotettava hinnan lisäksi yritysten eettistä, sosiaalista vastuuta sekä yrityksen toiminnan vaikutuksia ympäristöön.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen väläytti lauantaina (27.4) mahdollisuutta EU:n yhteiseen listaan veroparatiisimaista- ja alueista sekä ”reiluista yrityksistä”, jotka eivät käytä veroparatiiseja. Ajatusta veroparatiisien listaamisesta voisi laajentaa eettiseksi listaksi, joka sisältäisi myös vaateteollisuuden ja muun kulutustavaratuotannon kannalta epäeettiset yritykset.

Valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen avaus on kaiken kaikkiaan toivoa antava myös siinä suhteessa, että jopa yksittäisen kuluttajan valinnoilla on merkitystä ja yhdessä valtiollisilla keinoilla ja yksittäisillä valinnoilla meillä on yhteisen tahdon voimalla aito mahdollisuus saada muutosta aikaan. Meillä on mahdollisuus määrittää uudelleen talouden ja kasvun eettisiä pelisääntöjä. Nyt tehtävät toimet peilaavat käsitystämme aidosta ja kestävästä kehityksestä, joka toivottavasti pitkällä aikavälillä tulee näkymään kasvavana globaalina tasa-arvona. Jokaisen tasavertaisena mahdollisuutena ihmisarvoiseen elämään, jossa kasvu ja hyvinvointi eivät pohjaudu silmien ummistukselle toisen kärsimykselle ja riistolle.

Uskon ja toivon, että Bangladeshin historian pahin teollisuusonnettomuus saa vihdoin maailman avaamaan silmänsä. Tästä toiveikas esimerkki oli se, että asiaan ollaan reagoimassa nyt EU-tasolla. Iltalehden mukaan (2.5.) EU-johtajat harkitsevat tullimaksuja ja kiintiöitä bangladeshilaisille tuotteille, mikäli tehdastyöläisten olot eivät parane. Tämä ei ole täysin ongelmatonta, sillä Bangladeshin tekstiiliteollisuus kattaa 80 prosenttia maan viennistä ja vientirajoitukset kurjistavat entisestään köyhän maan köyhiä työläisiä. Uhkana on myös se, että jos työtekijäkustannukset nousevat yhdessä maassa, tuotantoa siirretään toiseen maahan, jossa meno jatkuu entisellään.

Nyt tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä valtioiden ja kauppa-alueiden, työntekijäjärjestöjen sekä kansainvälisten vaatealan yritysten kanssa sekä lisää tietoa kuluttajille tuotteiden alkuperästä sekä niiden tuotannon eettisyydestä.

Olen aina uskonut ja luottanut tarinoihin. Lapsesta asti toisten ihmisten tarinat ovat antaneet voimaa, uskallusta ja rohkeutta. Tarinat ovat lohduttaneet, luoneet samaistumisen tunteita ja synnyttäneet uusia unelmia ja tavoitteita. Välillä jo sisällä kiteytynyt oivallus on puhjennut kukkaansa vasta toisen tarinan kautta. Muiden tarinat puhaltamassa eloon omaa nuorta maailmankuvaa, ajattelun ja arvomaailman muodostusta, kohti omaa aikuista elämää ja siihen liittyviä valintoja ja päätöksiä.

Viime lauantaina TV2:n Pakko Tanssia -ohjelman tuomari Dennis Nylund esitti suorassa tv-lähetyksessä oman soolotanssiteoksensa. Kaunis ja taitava tarina rakkaudesta. Dennis on kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu tanssija erityisesti katutanssipiireissä. Lauantain teoksesta merkittävän teki ilmiömäisen tanssin lisäksi esityksen tarina. Teos alkoi videosta, jossa mies innostuneena valmistautuu treffeille. Videosta siirryttiin lavalle, jossa mies istuu puiston penkillä ja odottaa seuralaistaan kukkakimppu kädessään. Odotus hermostuttaa ja mieli laukkaa innostuneena. Mies alkaa tanssia. Koreografia oli huikea. Katsojana ilmassa on odotus seuralaisen saapumisesta. Esityksen viimeisessä lähikuvassa yksin tanssineen miehen rinnalle ilmestyy hahmo ja viime hetkellä meille paljastuu, että odotettu seuralainen onkin mies ja kohtaus päättyy suudelmaan. Homoseksuaalisuus on melko vaiettu asia monissa katukulttuuriin liittyvissä piireissä. Miesten välinen suudelma on vaiettu asia suomalaisessa televisiossa. Kertomallaan tarinalla Dennis loi valtavan määrän uutta osallisuutta ja toi näkyväksi vaiettuja tarinoita rakkaudesta.

Eilen kansainvälisessä mediassa alkoi kiertää tieto amerikkalaisen NBA-pelaaja Jason Collinsin antamasta Sports Illustrated -lehden haastattelusta, jossa hän kertoo olevansa homoseksuaali. Tähän asti amerikkalaisessa kulttuurissa tabuja ovat olleet sekä afro-amerikkalaisen miehen että miespuolisen joukkuelajin urheilusankarin homoseksuaalisuus. Tarinallaan Jason Collins haastaa vahvan ja tähän asti hyvin yhtenäisen kulttuurin, joka on jättänyt varjoonsa kokonaisen totuuden. Tämä teko tulee konkreettisesti tuomaan uusia onnellisen elämän mahdollisuuksia sadoilletuhansille ihmisille.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli mainos uudesta Kipusiskot avustusorganisaatiosta, joka pyrkii voimauttamaan tyttöjä ja naisia ja torjumaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Mainoksessa väkivaltaa kohdannut nainen kertoo oman tarinansa. Tarinan alla on keltainen palkki, jossa lukee haluatko apua. Yhdellä painalluksella väkivaltaa kokenut nainen on mahdollisesti yhden rohkeutta vaativan askeleen lähempänä hakeakseen apua. Ehkä lehden tarina loi uskoa siihen, että väkivalta ei ole normaalia eikä hyväksyttävää. Sitä ei tarvitse hävetä ja moni muu on kokenut samaa ja saanut apua. Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen myös suomessa osittain vaiettu ja kielletty asia. Viime viikkoina olemme puhuneet vihapuheesta ja miten sitä tulisi torjua. Ensimmäinen askel on tunnustaa, ketkä ovat suurimmissa riskissä altistua vihapuheelle. Yksi näistä ryhmistä ovat naiset. Mikä yhteiskunnassamme kannattelee rooleja, joissa nainen on väkivallan uhri?

Päivän politiikka nojautuu valitettavan vähän tarinoihin. Tarinoihin muutoksen moottorina.
Yhteisön hyvinvoinnin ja osallisuuden synnyttäjänä. Ilman yhteistä tahtoa, uskoa ja toivoa mikään rakenne tai raha ei voi pelastaa ihmistä. Läpi maailman historian mahdottomalta näyttäneet liikahdukset ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa ovat pohjautuneet vahvaan tarinaan. Visioon paremmasta, jonka rinnalla vanha valta, alistus tai muuten vääristyneet käsitykset ovat lamaantuneet toimintakyvyttömiksi. Tarinoiden voimalla ihminen kerrallaan on poimittu mukaan uuteen. Puhutaan rotuerottelusta, naisten asemasta, seksuaalivähemmistöjen ja vammaisten oikeuksista. Puhutaan myös päivähoitojärjestelmästä, ensi- ja turvakodeista, maksuttomasta koulutuksesta, työntekijöiden oikeuksista jne. Lista on pitkä.

Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma julkaisi muutama viikko sitten uuden elämänkerran. Monen mielenkiintoisen tarinan joukosta odotetusti keskiöön nousi Eero Heinäluoman “paljastukset” Erkki Tuomiojasta ja kuinka tämä oli ollut aikeissa hajottaa SDP:n. Suojellakseen puoluetta Heinäluoma päätti erota. Kirjan julkaisua seurasi useiden päivien analyysien ketju, joissa täysissä sielun ja ruumiin voimissa olevat ihmiset pohtivat Heinäluoman sanoja politiikan arvaamattoman mahtimiehen taktisina siirtoina. Kuinka Heinäluoma on ollut aina tarkka peluri ja tässäkin siirrossa on suunniteltu koreografia taustalla. Suurin osa pohdinnoista maalasi ajatusta, että todellinen kohde tuomiojan sijaan on Urpilainen ja hänen sivuuttamisena puolueen johdosta. Heinäluoman oletettu lopullinen maali on presidenttiys.

Tällä hetkellä politiikan näkyvimpien toimijoiden, niin poliitikkojen kuin politiikan toimittajien keskustelu, pyörii loputtoman analyysin ja shakkipelin ympärillä. Palsta toisensa perään pohditaan kannatuksia ja niiden nousua ja laskua. Puntaroidaan tosissaan valtaapitävien seuraavia siirtoja ja pidetään taktikointia ja juonittelua täysin arkipäiväisenä toimintana. Haetaan oikeutusta salailulle, taktikoinnille, valheille ja totuuden vääristelylle. Tästä tarinasta on vaikea hakea luottamusta tai suuntaa tulevaan. Tämä tarina ei synnyttä mitään yhteistä hyvää. Edunsaajina on korkeintaan rajattu sisäpiiri.

Tapasin viime syksynä Keskisuomessa huostaan otetun ja koulukiusatun alkoholistiperheen tyttären. Kovia kokenut tyttö hymyili kuin Naantalin aurinko. Pitkän vaikean jakson jälkeen tyttö oli löytänyt toivoa kohtaamistaan hyvistä ihmisistä. Tyttö kertoi minulle avoimesti koko rankan tarinansa ja kertoi olevansa nyt onnellinen. Lopuksi hän totesi, että yksi asia häntä vielä ärsyttää. Hän on nimittäin huomannut, että hänen paras ystävänsä yrittää koko ajan mielistellä ja matkia häntä. Viime viikolla hän oli menettänyt lopulta hermonsa ja sanonut tuolle matkivalle ystävälleen, että ei sinun tarvitse yrittää ollaan niin kuin minä tai mielistellä minua. Minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin sinä olet. Tästä tarinasta minä haen voimani ja uskon muutoksen mahdollisuuteen.

Mitä useammin jokainen meistä saisi kertoa oman tarinansa, sitä enemmän olisi mahdollisuuksia uusille kohtaamiselle.

Hyvää Vappua!

Eilen eduskunnassa käytiin ensimmäinen historiallinen kansalaisaloitekeskustelu turkistarhauksen kieltämisestä lailla. Mahtavaa oli se, että riippumatta kannastaan itse aiheeseen, lähes jokainen puhuja hehkutti kansalaisaloitteiden merkitystä avoimen demokratian ja osallisuuden näkökulmasta. Aloitteille toivottiin avointa ja perusteellista käsittelyä. Hieno asia. Uusi maailma ja ajattelu lähestyy vääjäämättä. Vanhasta on irtaannuttava, kun uudet arvot, tavat ja toimintamallit syntyvät. Kansalaisaloite luo ehdottomasti lisää osallisuutta ja antaa uutta tarttumapintaa omaan yhteiskuntaan ja palasiin, joista yhteinen hyvämme koostuu.

Tämä uusi osallisuus on ensiarvoisen tärkeää erityisesti nuorten ja heidän tulevaisuutensa kannalta. Mitä enemmän hahmottaa ja on osallinen omassa yhteiskuntajärjestelmässä, sitä enemmän voi nähdä mahdollisuuksia ympärillään. Asioiden etäisyys ja tiedon puute puolestaan kasvattaa epätoivoa ja kaventaa näkymiä. Tästä eteenpäin jokaiselle meistä on askeleen verran vaikeampaa ulkoistaa itsensä yhteisen hyvän edistämiseltä ja omien arvojen esille tuomisesta. Tulemme varmasti jatkossakin kamppailemaan eriävien mielipiteiden ristitulessa ja joudumme hakemaan kompromisseja, mutta toivottavasti syntyisi myös halukkuutta yhteisen tahdon löytämiselle.

Ehkä tulevaisuudessa koko demokraattinen järjestelmä voisi vahvemmin pohjautua yhteisen tahdon löytämiselle. Jokaisella on edelleen oma ideologinen kotinsa, mutta voimauttavaa olisikin oman voiton sijaan yhteisen tahdon löytymisestä syntyvä kaikkia eteenpäin mobilisoiva voima. Vain omasta kiinnipitäminen synnyttää usein paikallaan nykivää liikettä, joka kuluttaa ja harmauttaa mieltä ja potentiaalia.

Eilinen oli historiallinen, mutta vasta ensimmäinen askel. Nyt on paljolti tämän talon moraalista kiinni, jotta avoimuus ja vaikuttamisen mahdollisuus toteutuu täydessä terässään.

Sitten itse eilinen aloite. Minä kannatan turkistarhauksen kieltämistä lailla, mutta kuten aloitteessakin sanotaan, tulee elinkeinon lopettaminen toteuttaa siirtymäajalla tukien tuottajien muille aloille ja eläkkeelle siirtymistä. Päätöksessä tulee huomioida elinkeinon harjoittajien tekemät investoinnit ja työllisyysvaikutukset.

Yksi tapa toteuttaa tuo siirtymäkauden tavoite on se, että uusia lupia turkistarhauksen harjoittamiseen elinkeinona ei tässä maassa enää myönnetä ja sukupolvenvaihdokset turkistiloilla eivät olisi enää mahdollisia. Lisäksi tulisi puuttua siihen, että nykyisiä turkistarhoja ei saa enää laajentaa eläinten lukumäärän suhteen ja elinkeinotukea tulee suunnata siihen, että nykyisillä turkistarhaajilla olisi taloudellinen kannustin siirtyä harjoittamaan muita elinkeinoja. Monilla turkistarhayrittäjillä on vuosien yrittäjäkokemus ja toivon, että yhteiskunnan tuella vuosien kokemus ja tietotaito saadaan hyödynnetyksi niin yrittäjien itsensä ja yhteiskunnan kannalta täysimääräisesti.

Ymmärrän että alalla on pitkä historia, asema ja osaaminen niin alueellisena työllistäjänä kuin kulttuuri-identiteetin rakentajana. Puhumme usein myös perheyrityksistä, joissa osaaminen ja toimeentulo ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Elinkeino on kuitenkin oman näkemykseni mukaan tullut tiensä päähän. Päätös on lopulta eettinen ja moraalinen arvokysymys. Mikä on ihmisen ja luonnon välinen suhde ja pelisäännöt? Mikä on se arvopohja, jolla ylläpidämme tai synnytämme uusia elinkeinoja ja kasvua, jossa on läsnä jatkuva realistinen potentiaali kärsimykseen. On säilytettävä inhimillisyys. Se on sekä eettisesti että taloudellisesti kestävää kehitystä.

Kaikki turkistarhaajat eivät ole syyllistyneet eläinten hyvinvointiin liittyviin laiminlyönteihin ja rikkomuksiin, joita olemme saaneet vuosien varrella televisiosta ja lehdistä seurata. Yksikin rike on kuitenkin liikaa ja kysymys on ennen kaikkea koko turkistarhauksen eettisestä ja moraalisesta ongelmasta.

Usein vedotaan myös siihen, että turkistarhaus ei maailmasta lopu vaikka se Suomesta loppuisikin. Niin turkistarhauksessa kuin missä tahansa muussakin elinkeinossa pätee kysynnän ja tarjonnan laki. Turkisalaa ja sen markkinoita pyritään alati laajentamaan esimerkiksi Kiinassa. Kun yhä useammat maat kieltävät turkistarhauksen, myös kysyntä vähenee kun markkinoita ei pyritä enää niin usean toimijan taholta kasvattamaan.

Jäljelle jääkin lopulta se periaatteellinen keskustelu, voimmeko pitää laillisena elinkeinona sellaista toimintaa, jossa eläinten hyvinvointia ei pystytä riittävissä määrin takaamaan ja joka on haitallista ympäristölle. Mielestäni emme. Tässä on kysymys yhteiskuntamme arvomaailmasta.

Viittasin edellisessä yhteisö- ja osinkoveroa käsitelleessä tekstissä Risto Kalskeen kirjoittamaan (HS, Vieraskynä 28.3.) tekstiin, jossa hän ehdotti, että julkiset hankinnat tulisi tehdä uusilta yrityksiltä. Jatkan aiheesta, sillä yritysten kilpailukyvyn parantaminen ja elinkeinorakenteen uudistaminen on välttämätön edellytys hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamiseksi.

Kotimaisten pienten yritysten kasvun ja kansainvälistymisen esteenä on helposti näytön puute. Jos valtion hankinnoista painotettaisiin pienten kasvuyritysten tukemista, uudet yritykset saisivat kokemusta sekä näyttöjä, joiden avulla ponkaista myös kansainvälisiin kilpailutuksiin. Kalske toteaa kirjoituksessaan, että valtion hankintojen kilpailuttaminen pienten yritysten kesken voi tuoda tehokasta apua alkuvaiheen yritysten kaupallistumiselle. Tämän on hyvin totta. Suomi tarvitsee nimenomaan kasvuhakuisia ja kansainvälistymiseen tähtäävää yritystoimintaa. Koska suomalaiset yritykset eivät voi pienten kotimarkkinoiden vuoksi kehittää toimintaansa tarpeeksi pitkälle Suomessa, tarvitaan vetoapua valtiolta.

http://janitoivola.net/2013/04/05/keskustellaan-enemman-ennen-paatoksia/

Näen, että pienten ja keskisuurten kasvuyritysten tukeminen valtion julkisissa hankinnoissa sekä elinkeinorakenteen samanaikainen muuttaminen vastaamaan tulevaisuuden kysyntää, on Suomelle suuri mahdollisuus. Tästä hyvänä esimerkkinä on ilmastonmuutos ja sen tuomat haasteet.

Kansainvälinen kysyntä perustuu yhä suuremmalta osin uusiutuvaan energiaan ja sitä hyödyntävään energiatehokkaaseen teollisuusinfrastruktuuriin. Ilmastonmuutoksen hidastaminen edellyttää, että koko maailman energiahuolto rakennetaan uusiksi vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämä tarkoittaa valtavia markkinoita niille, jotka myyvät energiatehokkuutta ja uutta energiateknologiaa. Suomella on mahdollisuus tehdä ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä itselleen vahva ja työllistävä kasvuala. Meillä on todella paljon korkeaa osaamista ja teknologiaa, jolle on kysyntää maailman suurimmalla ja alati kasvavilla markkinoilla. Tämä on pikkuhiljaa onneksi ymmärretty myös Suomessa. Tuorein esimerkki oli Pekingissä maanantaina 8.4. avattu suomalaisten vientiyritysten edistämiskeskus, joka tarjoaa suomalaisille Kiinassa toimiville pienille ja keskisuurille yrityksille toimitiloja sekä käytännön apua kiinalaisilla markkinoilla toimimiseen.

Nyt tehdyt yhteisö- ja osinkoverouudistukset kannustavat parhaimmillaan yrityksiä laajentamaan toimintaansa, myös maamme rajojen ulkopuolelle. Kansainvälistyvät yritykset tarvitsevat kuitenkin Pekingin vienninedistämiskeskuksen kaltaista tukea uusilla markkinoilla toimimiseen sekä suurempaa yksityistä riskirahoitusta. Sen saanti on helpompaa, jos valtio on mukana yritysten kansainvälistämisessä.

Suorien yritystukien sijaan olisi panostettava riittävien kotimarkkinoiden synnyttämiseen kasvualoilla, tutkimus- ja kehitystyöhön sekä yritysten kansainvälistämiseen. Esimerkiksi Sveitsissä on otettu aivan toisenlainen lähestymistapa kasvuyritysten tukemiseen.

Sveitsissä julkinen sektori tarjoaa kansainvälistymistä tavoittelevalle kasvuyritykselle suorien tukien sijaan markkinointi- ja johtamisosaamista sekä kansainvälisiä kontakteja verkostoitumiseen. Valtio on siis korvamerkinnyt yritystuen asiantuntija-avuksi ja käytännön työkaluiksi kansainvälistymisen ja kasvun tueksi. Suomessa erilaiset yritysten tukimuodot on hajautettu hyvin sirpaleiseksi ja osittain päällekkäiseksi kokonaisuudeksi. Yritystuista ei saada tästä johtuen täyttä tehoa irti eikä niitä pysytä kohdentamaan kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla.

Suomalaista yritystukijärjestelmää tulisikin kehittää siihen suuntaan, että julkinen sektori siirtyisi tukirahan sisäisestä kierrättämisestä enemmän verkostoijan rooliin, joka luo reunaehtoja erilaiselle kysyntälähtöiselle yritystoiminnalle. Tämä tarkoittaa sitä, että julkinen sektori ei niinkään loisi tarjontaa markkinoille tukemalla joitain tiettyjä yrityksiä. Sen sijaan julkinen sektori pyrkisi vastaamaan markkinoiden kysyntään ja tukemaan yrityksiä yritysten tarpeiden kautta. Näin yrityksen ei tarvitsisi keskittyä eri julkisen sektorin toimijoille hajautetun tukirahan keräämiseen vaan voisi vastata markkinoiden kysyntään ja saada tähän julkiselta sektorilta räätälöityä tukea.

Jätin työministeri Lauri Ihalaiselle kirjallisen kysymyksen 25.3.2013. Kysymys koski siviilipalveluksen työpalvelusjakson suorittamista ulkomailla.

Ministeri Ihalaisen vastaus kysymykseeni oli pettymys. Ministerin mukaan siviilipalveluksen työpalvelusjakson suorittamismahdollisuutta ulkomailla ei ole tarkoituksenmukaista laajentaa. Ministeri perustelee kantaansa kahdella seikalla.

Ensimmäinen perustelu juontuu siviilipalveluksen kehittämisryhmän mietinnöstä, Siviilipalvelus 2020. Siinä on ministerin mukaan perustellusti kysytty, miksi siviilipalvelus pitäisi voida suorittaa ulkomailla, kun kyse on kansalaisvelvollisuuden täyttämisestä ja kotimaassakin on tehtäviä, joissa siviilipalvelusvelvollinen voi olla hyödyksi yhteiskunnalle.

Toinen perustelu liittyy siihen, että valtiolla on erityinen tarve varmistua siviilipalvelusta suorittavien fyysisestä, terveydellisestä ja henkisestä turvallisuudesta, mikä on vaikeampaa ulkomailla kuin Suomessa.

Nämä perustelut ovat mielestäni hyvin suppea tapa katsoa asiaa.

Ensimmäinen perustelu unohtaa täysin siviilipalvelusta suorittavan henkilön näkökulman. Siviilipalveluksen tehtävä on paitsi palvella suomalaista yhteiskuntaa, myös tukea parhaalla mahdollisella tavalla palvelusta suorittavan nuoren tulevaisuutta. Tämä on sekä yksilön että yhteisön etu.

Ministeri Ihalainen on painottanut nuorisotakuun yhteydessä sitä, että yhteiskunnan pitää tukea jokaista nuorta löytämään paikkansa elämässä. Siviilipalveluksen työpalvelusjakson suorittamisen mahdollisuudessa ulkomailla on kyse täysin samasta asiasta. Jos haluamme saada koko yhteiskuntamme potentiaalin hyödynnetyksi, meidän on pakko nousta vakiintuneista asennepoteroista ja katsoa maailmaa myös nuorten ja heidän tulevaisuutensa silmin.

Nostin kirjallisessa kysymyksessä esiin sen, että siviilipalvelusta suorittavien joukossa on paljon nuoria, jotka suunnittelevat kansainvälistä uraa tai ovat esimerkiksi kielellisesti lahjakkaita, vaikka muu koulumenestys ei olisi noussutkaan samalle tasolle. Kielitaidon vahvistaminen voisi olla nuoren mahdollisuus ja tarvittava kiintopiste tulevaisuuteen. Siviilipalveluksen tulisi tukea tätä kansainvälistymisen tavoitetta jatkossa paremmin. Ministeri Ihalaisen vastauksessa sivuutettiin tämä nuorten näkökulma tyystin. Tämä kielii vanhakantaisista asenteista, joissa siviilipalveluksen suorittaminen nähdään rangaistuksena eikä sen kehittämistä tasavertaisena palvelusmuotona haluta pitää esillä.

Ministerin toinen perustelu on niin ikään kovin ontto. Jos valtio pitää huolta siviilipalvelusta suorittavien fyysisestä, terveydellisestä ja henkisestä turvallisuudesta, eikö sen pitäisi pitää huolta myös palveluksen mielekkyydestä ja nuorten tulevaisuudesta. Siviilipalvelusvelvollinen voi tehdä 14 vuorokauden – 2 kuukauden pituisia komennusmatkoja ulkomaille, mutta työpalvelua ulkomailla ei varsinaisesti voi suorittaa. Jos komennusmatkojen suorittaminen ulkomailla ei ole fyysinen, terveydellinen ja henkinen turvallisuusriski, miksi koko työpalvelusjaksoa ei voisi suorittaa ulkomailla.

Kansainvälisyyskysymys on vain yksi esimerkki laajasta kirjosta ja tarpeesta siviilipalveluksen kehittämiseen. Siviilipalveluksen tulisi olla tasavertainen palvelusvaihtoehto ja mahdollisuus palvella omaa yhteiskuntaa. Tällä hetkellä se on kuitenkin enemmän rangaistus ja joissain tilanteissa jopa nuoren tulevaisuutta heikentävä vaihtoehto. Nykylinja tuntuu olevan se, että jokaisella on toki oikeus valita siviilipalvelus, mutta samalla tämän palvelusvaihtoehdon ei haluta näyttäytyvän dynaamisena, kehittyvänä ja varteenotettavana vaihtoehtoja.

Siviilipalveluksen kehittämiseksi tulisi tunnistaa ne vahvuudet ja ominaisuudet, joita siviilipalveluksen kautta voidaan nuorille taata ja joille on jatkuvasti kysyntää. Nämä seikat tulee nostaa siviilipalveluksen keskiöön. Näin nostetaan myös siviilipalveluksen arvostusta ja ansioita.

Isänmaanpalveluksen käsitettä tulee kyetä ehdottomasti laajentamaan. Globalisaation ja nopeiden yhteyksien aikakaudella maailma pienenee, jolloin maailman haasteet ja mahdollisuudet ovat yhä enemmän yhteisiä. Työ Keniassa voi myös olla hyvin vahvassa yhteydessä kotimaan palvelemiseen ja tukea henkilökohtaisten kokemusten kautta Suomen tulevaisuutta ja kehitystä. Suomella on edelleen muun muassa laaja lähetystöverkosto sekä paljon kansainvälistä kehitysyhteistyötoimintaa. Molempia vaihtoehtoja voitaisiin hyödyntää suorittaessa palvelusta ulkomailla.

Tulen tekemään ministerille jatkokysymyksen, jossa vaadin tarkempia perusteluita sekä toimenpiteitä. Jos ministerin linja on ja pysyy, teen asiasta lakialoitteen.

Kirjallinen kysymykseni ja ministeri Ihalaisen vastaus siihen löytyy täältä:

http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_244_2013_p.shtml

Hallituksen yhteisö- ja osinkoveropäätös on herättänyt valtavasti keskustelua, hyvä niin.

Pidän tärkeänä, että lähes kaksi viikkoa jatkunut keskustelu osinkoverouudistuksesta saatiin edes jollain tavalla päätökseen, kun hallitus linjasi eilen osinkoverouudistukseen tehtävistä korjaustoimista. Lopputulos ei ole täydellinen, mutta uusi osinkoveromalli on selvästi parempi kuin kehysriihessä sovittu malli.

Pelkän poliittisen taistelun sijaan haluan kiinnittää huomiota myös siihen, miltä asia näyttää ulospäin. Kansalaisten silmissä ei näytä hyvältä, että hallituspuolueiden edustajat riitelevät julkisuudessa keskenään jo tehdyistä päätöksistä ja syyttävät toisiaan. Monille herää kysymys, millä tiedoilla ja osaamisella hallitus tekee päätöksiä ylipäätään. Asiaa ei auta se, että itse asian sijaan kinastelu on siirtynyt asioista viestimiseen ja epäilyihin siitä, kuka on valmistellut kenenkin toimesta mitäkin, milloin ja miksi.

Aika näyttää, mitä hallituksen sisäinen julkisuudessa myllätty kähinä tekee ihmisten kiinnostukselle politiikkaan kohtaan ja kuinka uskottavalle politiikka heidän silmissään näyttää.

Meidän poliitikkojen olisi syytä nyt pysähtyä miettimään päätöksenteon tapoja ja päätöksenteon avoimuutta. Puolueiden olisi hyvä tuoda omat kantansa ja mielipiteensä esiin hyvissä ajoin ennen kehysriihen kaltaisia neuvotteluita. Tämän pohjalta jokainen puolue voisi perustella omia näkökulmiaan. Tämä toisi läpinäkyvyyttä ja uskottavuutta politiikkaan. Puolueiden erot tulisivat rehellisesti kaikkien tietoon ja voisimme keskustella enemmän politiikan sisällöistä. Tämä olisi äänestäjien ja demokratian kunnioittamista.

On myös täysin kestämätöntä tuoda päätösesityksiä hallituspuolueiden päätettäväksi muutaman tunnin varoitusajalla. Vaikka osinkoverouudistuksen rakenne on ollut tiedossa valtiosihteeri Martti Hetemäen kolmen vuoden takaisesta veromalliesityksestä lähtien, siihen tuodut uudet luvut eivät käsitykseni mukaan ole olleet arvioitavissa kuin hetki ennen varsinaista päätöksentekoa. Tämänkaltainen toimintatapa johtaa hyvin repivään ja poukkoilevaan päätöksentekoon, joka ei ole kenenkään etu.

Mitä itse asiaan tulee, olen pohtinut seuraavaa.

Hallitus päätti siis kehysriihessä laskea yhteisöveroa 24,5 prosentista 20 prosenttiin. Yhteensä tämän vaalikauden aikana yhteisöveroa on näin ollen laskettu jo 6 prosenttia. Kehysriihessä hyväksytty yhteisöveropäätös maksaa 960 miljoonaa euroa. Tämä on tarkoitus rahoittaa menosopeutuksilla (500 miljoonaan euroa) ja yritysveron alentamisista seuraavilla dynaamisilla vaikutuksilla (460 miljoonaa euroa). Tämä on herättänyt paljon ihmetystä, sillä hallitus ei ole aikaisemmin perustellut päätöksiään oletetuilla talousvaikutuksilla.

Jos päätösten oletettuja hyötyjä käytetään perusteluina päätöksille nyt, tulisiko samaa toimintatapaa hyödyntää myös muissa päätöksissä. Mieleeni tulee lasten- ja nuorten hyvinvointi, ennaltaehkäisevät sosiaali- ja terveyspalvelut ja ihmisoikeuksiin liittyvät teemat. Myös näissä kysymyksissä tulisi pystyä katsomaan vuosineljännestä pidemmälle ja miettiä, minkälaista Suomea olemme päätöksillä rakentamassa tuleville vuosille ja vuosikymmenille.

Olisin itse ollut valmis laskemaan yhteisöveroprosenttia Ruotsin tasolle eli 22 prosenttiin, mutta pidän 4,5 prosentin yhteisöveron alennusta liian suurena. Se kiihdyttää pohjoismaista verokilpailua ja heikentää suomalaista veropohjaa. Olisin itse karsinut etenkin ympäristölle haitallisia yritys- ja elinkeinotukia enemmän. Saatuja säästöjä olisin kohdentanut pienten- ja keskisuurten kasvuyritysten toimintaedellytysten tukemiseen. Nämä yritykset tarvitsevat toimivat kotimarkkinat sekä tukea kansainvälistymiseen enemmän kuin suoria yritystukia.

Risto Kalske kirjoitti (HS, Vieraskynä 28.3.), että julkiset hankinnat tulisi tehdä uusilta yrityksiltä. Olen täysin samaa mieltä. Tällä hetkellä kotimaisten pienten yritysten kasvun ja kansainvälistymisen esteenä on helposti näytön puute. Jos valtion hankinnoista painotettaisiin pienten kasvuyritysten tukemista, uudet yritykset saisivat kokemusta sekä näyttöjä, joiden avulla ponkaista myös kansainvälisiin kilpailutuksiin.

Kalske toteaa, että valtion hankintojen kilpailuttaminen pienten yritysten kesken voi tuoda tehokasta apua alkuvaiheen yritysten kaupallistumiselle. Tämän on hyvin totta. Koska suomalaiset yritykset eivät voi pienten kotimarkkinoiden vuoksi kehittää toimintaansa tarpeeksi pitkälle Suomessa, tarvitaan vetoapua valtiolta.

Suurin taistelu on käyty hallituksen osinkoveropäätöksestä. Hallitus kokoontui eilen ja linjasi tähän tehtävistä korjaustoimista.

Pörssin ulkopuoliset yhtiöt, joilla on paljon nettovarallisuutta, voivat kehysriihessä sovitun mallin mukaisesti nostaa 75 prosenttia osingoistaan 7,5-8 prosentin veroasteella, kunhan osinkotulot eivät ylitä 8 prosenttia yhtiön nettovarallisuudesta. Osingoista 25 prosenttia on veronalaista pääomatuloa, jota verotetaan 30-32 prosentin veroasteella. Kehysriihipäätöksessä poistettu kevyemmän verotuksen osinkokatto kuitenkin palautettiin. Tuo katto asetettiin 150 000 euroon.

Uudessa mallissa 150 000 euron raja toimii tulppana sille, että kevennetyllä 7,5-8 prosentin veroasteella ei voi nostaa rajattomasti osinkotuloja. 150 000 euron ylittävältä osalta sekä 8 prosentin vuotuisen tuoton ylittävältä osalta osinkotulot ovat 85 prosenttisesti veronalaista tuloa. Tämä estää osaltaan hallintayhtiöiden kautta tapahtuvaa verokeinottelua. Uudessa mallissa kevennettiin pörssiin listattujen yritysten verokohtelua siten, että jatkossa pörssiin listattujen yhtiöiden osinkoja verotetaan 85-prosenttisesti 100 prosentin sijaan. Tämä keventää osakesäästäjien osinkoveroastetta 25,5-27,2 prosenttiin, kun kehysriihen mallissa vastaavat prosentit olivat olleet 30-32 prosenttia. Nykymalli on kuitenkin kireämpi kuin aikaisempi tilanne, jossa osakesäästäjän osinkovero oli 21-22,4 prosenttia.

Olisin itse laskenut 8 prosentin rajaa yhtiön nettovarallisuudesta ulosmitattavista osingoista, jotka voi saada alennetulla verokannalla. Sopiva osinkotuottoprosentti olisi ollut valtiosihteeri Martti Hetemäen alun perin suosittelema 3,9 prosenttia. Olisi pitänyt kevennetyn osinkoveron 60 000 euron katon entisellään. Lisäksi keinovalikoimassa olisi voitu myös veronalaisten osinkojen 25 prosentin osuuden kasvattaminen.

Hallitus on nyt linjannut uudistuksen päälinjat. Niitä tarkastellaan lainvalmistelutyön yhteydessä, jossa varmistetaan vielä uudistuksen tavoitellut vaikutukset tulonjakoon ja verokertymiin. Samalla arvioidaan tarvittavat lisätoimet tulonmuuntamisen ja muun verosuunnittelun rajoittamiseksi.