Sydämen kantajat

Timo Soini tiivisti eilen kaikissa illan pääuutislähetyksissä viime vaaleissa kolmanneksi suurimman puolueen sanoman: ”persut eivät myy persettä.” Lausahdus ei riko mitään lakeja, mutta se onnistuu olemaan aggressiivisuuden ja ihmisten jaottelun ytimessä. En halua elää Soinin maalaamassa yhteiskunnassa.

Uskon vakaasti, että kansakuntana olemme kaikkea sitä, mitä ilmoille päästämme. Tapa vaikuttaa yhteiskuntamme ilmapiiriin on tehdä valintoja siitä, minkälaisia asioita ympäristööni tuotan. Virheet on sallittuja ja niistä voi oppia, mutta toivottavaa olisi, että joka päivä pyrkisimme olemaan parempia kanssakulkijoita toinen toisillemme.

Tässä pyrkimyksessä lepää myös kaikki ne kauniit asiat ja hyveet, joita toivomme tuleville sukupolville. Arvoja, joiden alla toivomme lasten kasvavan ja vastalääke kaikelle sille, joka voi tuottaa pahaa oloa ja epävarmuutta ehkä juuri omalle lapselleni. Lahjakkaan ystäväni Jenni Pääskysaaren Se alkaa meistä -artikkelin innoittamana kokosin oman listani asioista, joilla voimme tehdä jo paljon, jotta maailmassa olisi enemmän hyvää kuin pahaa, enemmän mahdollisuuksia kuin umpikujia. Mahdollisuus valita, mitä sanomisellaan yhteiskuntaan tuottaa.

1. Katso jokaista kohtaamaasi ihmistä silmiin. Juuri sinun katseesi voi olla se ratkaiseva tekijä, joka tuo toiselle tunteen siitä, että hän kuuluu osaksi yhteisöä. Kuulumisen tunteesta alkaa oman elämän rakentaminen.

2. Kuuntele ensin ja rakenna oma ajatuksesi kuulemasi pohjalta ja sen päälle rakentaen. Teatterissa improvisaatiossa hyvän kohtauksen elinehto on, että näyttelijä rakentaa aina vastanäyttelijöidensä tarjouksen päälle. Jos torjun kaiken mitä toinen sanoo, kohtaus ei etene. Elämä ei etene. Ei synny kehitystä ja kuulluksi tulemista. Kuulluksi tulemisen tunteesta lähtee halu osallistua yhteiseen hyvään.

3. Älä rakenna omaa elämänkatsomustasi toisen ihmisryhmän oikeuksien rajaamiselle. Se on vain toisten alistamista ja kaukana toisia kunnioittavasta elämänkatsomuksesta ja siihen pohjautuvista arvoista. Kaikesta siitä, mikä pitää kulttuurin ja perinteet elossa ja mahdollistaa myös uuden kulttuurin syntymisen. Ilman kulttuuria ei ole identiteettiä. Ilman identiteettiä ei ole mitään.

4. Valitse ihminen, jonka elämänkatsomus tuntuu vieraimmalta. Hakeudu vaikka väkisin hänen kanssaan katsekontaktiin. Tuijottaessasi vastakappalettasi silmiin päästä aivoihisi kysymys, minkälaisista palasista mahtaa tuon ihmisen elämäntarina koostua? Mitkä ovat hänen elämänsä haavoja tai mikä saa hänet nauramaaan niin, että silmät valuvat ja räkä lentää? Kun päästät tämän ajatuksen valloilleen kaikista ärsyttävinkin tyyppi vaikuttaa huomattavasti lempeämmältä tai ainakin tajuat, että hän ei ole syntynyt tähän maailmaan vain ollakseen ärsyttävä sinulle.

5. Rakasta itseäsi.
Avaa silmäsi kaikille niille ympärilläsi parveileville, sinua rakastaville ja ihaileville ihmisille. Nämä ihmiset koostuvat perheenjäsenistäsi, ystävistä, työkavereista, tuntemattomasta vierustoverista jumppatunnilla tai ruuhkabussissa. Anna näille ihmisille aikaa. Noteeraa kaikki kauniit huomionosoitukset, tallenna ne mieleesi ja rakenna niiden pohjalta sinun olemassaoloasi tukeva maailmankuva, jossa olet rakastettu ja asiat ovat mahdollisia.

6. Usko unelmiin.
Ilman niitä meillä ei ole mitään. Varmista ja tee kaikkesi, että itselläsi olisi aina vähintään yksi unelma takataskussa. Kun tämä homma on hoidettu, mieti mitä voisit tehdä sen eteen, että jollakin toisella ihmisellä olisi mahdollisuus unelmiin. Yksi tärkeimmistä tasa-arvoisen ja vapaan yhteiskunnan merkeistä on mahdollisuus unelmiin. Että yhteiskunnassamme ei olisi yhtään ryhmää tai yksilöä, jolla ei asemansa tai sen puutteen vuoksi ole unelmia.

Näitä kirjoittaessa tiedostan, että olemme kaikki samassa veneessä. Otan listan myös omaan käteeni ja jatkan kasvamista ihmisenä. Kivaa olisi lukea myös muiden vastaavia listoja. Mitä tulee politiikkaan ja sen tulevaisuuteen. Viime keväänä sain kutsun kolmelta alakouluikäiseltä pojalta tulla puhumaan heidän kouluunsa erilaisuudesta ja kaikkien hyväksymisestä. Pojat lähettivät minulle sähköpostia ja olivat huolissaan koulunsa arvoista ja siitä, miten jotkut koulussa kohtelevat toisia. Vastasin kutsuun ja pojat järjestivät mahtavan tilaisuuden koko koululle. Puhujapalkkioksi sain 300 g irtokarkkia.

Kategoria(t): kategorioimattomat

Musta Barbaari

Kuuntelin muutama päivä sitten Yle Puheen haastattelua Mustasta Barbaarista eli James Nikanderista. Keskustelu polveili Nikanderin uudessa kirjassa, musiikissa ja hänen kulttuuritaustassaan.

Kesken haastattelun iski valtava hämmennyksen ja jopa häpeän tunne. Tajusin, että minulta on 12 vuotta sitten tummaihoisena nuorena näyttelijänä kysytty täysin samoja kysymyksiä ihonväristä ja suomalaisuudesta.

Eikö meillä ole 12 vuoden aikana kertynyt tämän enempää tietoa monikulttuurisuudesta, jotta voisimme keskustella asiasta jo syvemmällä tasolla? Me emme tule ikinä näkemään ihonvärin taakse, jos emme uskalla viedä keskustelua ”miltä tuntuu olla musta” -tasoa pidemmälle.

Näillä yksinkertaisilla kysymyksillä haastateltavasta tehdään passiivinen näytekappale, vierailija. Ei aktiivinen yksilö ja yhteiskunnan kommentaattori. Musta Barbaari on kuitenkin oman käsitykseni mukaan aktiivinen ja omaehtoinen toimija, joka tekee mitä haluaa. Hän kiertää muun muassa kouluissa puhumassa koulukiusaamisesta ja hän edustaa varmasti monelle nuorelle oman tien kulkijaa, joka on lähtenyt tavoittelemaan omia unelmiaan.

Samaan aikaan taiteessa, tutkimuksessa ja kirjallisuudessa monikulttuurisuuden teemaa käsitellään jo huomattavasti moninaisemmalla tasolla. Väestöliitto on juuri julkistanut TED-hankkeeseen liittyvän tutkimuksen eri kulttuuriryhmistä Suomessa. Tutkija Anna Rastas on toimittanut kirjan: ”Kaikille lapsille – lasten kirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa”, jossa pohditaan tarinoiden ja satujen merkitystä moninaisuuden näkökulmasta.

Mustan Barbaarin haastattelun lisäksi kuuntelin samana päivänä myös Norjan aamu tv:n haastattelun 13-vuotiaasta lapsesta, joka koki syntyneensä väärään kehoon. 8-vuotiaasta asti häntä oli oman toiveensa mukaisesti kasvatettu tyttönä. Keholtaan hän on vielä poika, mutta toivoo saavansa siihen aikanaan iän myötä muutoksen. Haastattelussa seurattiin, kun hän meni sovittamaan topattuja rintaliivejä, puhuttiin miltä tuntuu olla pojan kehossa ja kuunneltiin äidin ajatuksia muutoksesta, luopumisesta ja uuden tilanteen hyväksymisestä vanhemman näkökulmasta. Ohjelmassa mentiin syvälle ja katsojana jopa välillä jännitti uskaltaako toimittaja kysyä vielä tuonkin kysymyksen.

En rinnasta aiheita, mutta ottaisin oppia käsittelytavasta. Toimittaja Yle Puheessa teki varmasti vilpittömästi työtään ja pyrki välittämään tärkeää kuvaa. Syvyyden ja näkökulman puute kääntyy kuitenkin koko aiheen väheksymiseksi. Mielestäni keskustelulta täytyy vaatia ja uskaltaa enemmän. Se on avain myös rasismin ja syrjinnän aitoon tunnustamiseen ja kitkemiseen.

Suomessa on rasismia, se on syvää, kivuliasta ja väkivaltaista. Se ei ole millään tavalla oikeutettua ja meidän täytyy pystyä suojaamaan ihmiset siltä. Ilman vakavaa keskustelua voimme löytää vielä edestämme yhteiskunnan, jossa ihonväri, kieli ja kulttuuri ovat sukupolvelta toiselle periytyviä esteitä yhteiskunnallisen osallisuuden, koulutuksen ja työelämän tiellä.

Rohkeaa, pelotonta, taustoitettua ja huumorilla höystettyä keskustelua identiteetistä tarvitaan kipeästi. Meillä pitäisi olla jo tarpeeksi tietoa siitä, miltä tuntuu olla musta valtaväestöltään valkoisessa yhteiskunnassa.

Nyt pitäisi kysyä, mitä pitää tehdä tai mitä yhteiskunnastamme puuttuu. Tarvitsemme tarinoita, mutta emme ehkä enää niinkään tarinoita erilaisuudesta. Yksilöllisyys on sisäänkirjoitettuna jokaisen meidän tarinassa.

Kirjoitus on julkaistu Iltalehden blogissa 22.8.2014

Kategoria(t): kategorioimattomat

Jani Toivola: Meitä on nyt kaksi

Tässä kirjoitukseni Inhimillisiä Uutisia -kirjoitussarjasta:

http://www.inhimillisiauutisia.fi/item/486665

Kansanedustaja Jani Toivola kutittelee lukijoiden kyynelkanavia isyyslomaltaan. Parikymppisestä asti omasta lapsesta haaveillut Janin unelma tuli toteen kuusi kuukautta sitten.

Tulostasi on nyt aikaa puoli vuotta. Aika on pitkä ja lyhyt yhtä aikaa. Toisaalta pelkkää sumua ja samalla kirkkain ja merkityksellisin jakso elämässäni.

Toin sinut laitokselta kotiin ja asetuimme taloksi. Loimme oman arjen ja juhlan. Etsimme rutiineja ja opettelimme ajankäsitystä. Mietin, miten joku voi syödä ja nukkua loputtomana janana.

Ulkoilimme haparoiden ja varoimme pakkasta. Olit talven lapsi, mutta tulinen sielultasi.

Hiljalleen opimme toistemme rytmin ja löysimme uomamme. Välillä olemme tarvinneet etäisyyttä, pientä hengähdystaukoa toisistamme. Tunti tai kaksi on riittämiin. Sen jälkeen kirjaimellisesti juoksen keskustasta kotiin, moottorina ikävä.

Välillä katson sinua etäältä, elämäämme ulkopuolisena ja huokaan syvällä sisimmässäni: olet tyttäreni. Et ole lähdössä tai lainassa, vaan tässä myös huomenna.

Ja kun joskus lennät pesästä, olet silti minussa. Aina sydämessäni. Huolen, hurmion ja huuman vaihtelevina varjoina sielussa.

Olit hartaasti toivottu ja odotettu. Ennen tuloasi puhuin monissa yhteyksissä kaipuusta vanhemmuuteen. Yritin oman kaipuuni kautta koskettaa myös laajempaa aihetta jokaisen oikeudesta vanhemmuuteen. Että kaikki olisivat tunnustettuja ja yhteiskunnan turvaamia.

Kerran liikennevaloissa eräs nainen tuli puhumaan ja sanoi, että synnyttäisi minulle lapsen, jos vaan vielä fyysisesti voisi. Myös moni mies tuli puhumaan tai kirjoitti kiitollisena. – Oli kaivannut keskustelua miehen kaipuusta isäksi, toiveesta kannatella uutta elämää.

Minulta kysyttiin, mitä vauvakuume on. Minulle se oli kaipuuta arkisiin kuviin, joita näin ympärilläni. Kuvia vanhemmista elämänsä mankelissa. Loputtomassa vuoristoradassa, joka ei näyttäytynyt yksinkertaisena ja suorana.

Oli selvää, että taipaleella oli paljon rakkautta, mutta myös paljon väsymystä, omasta luopumista ja äärirajoille venymistä. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Halusin mukaan samaan mankeliin. Kaipasin arkeeni äärirajoilla olevaa läsnäoloa.

Et tuo iloa vain minulle vaan myös laajalle joukolle ihmisiä ympärillämme. Kaikki nekin paikat, joihin jännitin viemistäsi, yllättivät. Junassa, bussissa, kokouksessa tai kaupan jonossa, synnytät iloa ja avoimuutta ympärillesi.

Samalla minäkin pääsen kuin varkain osalliseksi avoimemmasta maailmasta, jossa ankkureina ovat katse, nauru ja kosketus.

Moni on kysynyt, miten jaksan yksin. Onhan se intensiivistä, minä vastaan. En toisaalta muuta odottanutkaan. Välillä väsyn, mutta enimmäkseen jaksan. Turvaverkko ympärillämme on laajalle levinnyt.

Välillä mietin yhteiskunnan ideaalia perheestä. Ympärilläni huomaan, että kaksi vanhempaa saattaa jäädä enemmän yksin kuin yksi. Yhden kohdalla ympäristö on valppaana ja valmiina tukemaan.

Kahden kohdalla ajatellaan, että kaksi voi tukea toisiaan. Samalla molemmat saattavat altistua samalle väsymykselle. Samoille mankeleille ja jylläävälle muutokselle elämässä. Kahdella ei olekaan aina voimia tukea toisiaan. Tukiverkko ympäriltä on loitonnut ja yhtäkkiä kaksi ihmistä ovat enemmän yksin kuin se yksi.

Joskus menetän malttini. Kohtelen sinua kuin vertaistani. Vaadin suhteellisuudentajua ja kohtuutta. Kykyä antaa minun keskittyä rauhassa.

Tiedän, että olet ollut maailmassa vasta kuukausia etkä edes seiso omilla jaloillasi. Silti tunne jyrää ylitseni ja huomaan hiiltyväni. Ehkä sekin on rakkautta.

Kaikki näkyy ja tulee esiin. Kaikki on hyväksyttävä itsessä ja toisessa.

Elämäsi polulle toivon yhteiskuntaa, joka katsoo silmiin. Ettet koskaan joutuisi kokemaan, että perheesi on jotain vähemmän tai vääränlainen. Ettei mieleesi koskaan hiipisi ajatusta, että vaihtamalla asiat paranisi ja olemalla hiljaa, kertomatta omasta taustastaan, pääsee helpommalla välttäen vihan ja ulkopuolisuuden.

Meitä on kaksi. Me ollaan perhe.

Jani Toivola

Kategoria(t): kategorioimattomat

Suomella peiliin katsomisen paikka ihmisoikeuksien edistämisessä

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen eurooppalaisen kattojärjestö ILGA-Europe julkaisi 13.5.2014 vuosittaisen raporttinsa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tilasta Euroopassa. Raportti osoittaa, samalla kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuskysymykset ovat saaneet näkyvyyttä ympäri Eurooppaa, aidot juridiset, poliittiset ja sosiaaliset edistysaskeleet ovat hyvin maakohtaisia ja maiden väliset erot ovat huomattavia. Eniten edistystä on tapahtunut niissä maissa, joissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sosiaalinen hyväksyntä, vahva kansalaisyhteiskunta ja poliittisen johdon halukkuus toimia ihmisoikeuksien puolesta ovat kohdanneet.

Raportin mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet eivät ole vuoden aikana parantuneet Suomessa millään elämänalueella. Suomessa Tahdon 2013 -liike ja kansan enemmistön tuki tasa-arvoiselle avioliittolaille osoittavat, että Suomen huonoa sijoitusta listalla ei selitä heikko kansalaisyhteiskunta tai kansalaisten nuiva suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin. Sen sijaan poliittisen tahdon ja johtajuuden puute ovat Suomen heikkouksia.

Suomi oli ILGA:n listauksella vasta sijalla 17. Suomessa on toteutunut vain 45 % ILGA-Euroopan edellyttämistä toimista. Suomen sijoitus heikkeni viime vuodesta, jolloin Suomi sijoittui samalla listalla 14.sijalle. Muiden Pohjoismaiden ohella Suomen ohi kiilasivat mm. Montenegron, Maltan, Unkarin ja Kroatian kaltaiset maat.

Hyviä esimerkkejä Suomen lainsäädännön epäkohdista ovat mm. samaa sukupuolta olevien vanhempien perheoikeudet sekä sukupuolen juridiseen vahvistamiseen liittyvät ehdot.

Suomalaisessa perhevapaajärjestelmässä on lasten etuun ja vanhempien keskinäiseen yhdenvertaisuuteen liittyviä puutteita, jotka liittyvät ennen kaikkea isyysvapaaoikeuteen. Rekisteröidyssä parisuhteessa elävien henkilöiden tilanne rinnastetaan ottovanhemmiksi tulevien tilanteeseen, vaikka oikeampi rinnastuskohde olisi avioliittoon tai avoliittoon syntyvä lapsi. Tämän vuoksi rekisteröidyssä parisuhteessa elävällä on lain mukaan oikeus isyysvapaaseen vasta siinä yhteydessä kun hän ottaa puolisonsa juridisen lapsen ottolapsekseen, ei lapsen syntymän yhteydessä.

Lainsäädäntö sitoo edelleen isyysrahan siihen, että sitä nostavan henkilön on asuttava lapsen äidin kanssa. Tämä on ongelmallinen tilanne sekä etävanhempien osalta, joiden vanhemmuuden syntymistä nimenomaan pitäisi tukea jo heti lapsen elämän alkuvaiheessa, että niiden sateenkaari- ja muiden perheiden osalta, joissa lapsi asuu alusta alkaen isänsä kanssa ilman, että äiti asuu samassa taloudessa. Niillä isillä ja miespareilla, jotka hoitavat lastaan alusta asti itse ilman äitiä, ei nykytilanteessa ole oikeutta isyysvapaisiin eikä isyysrahaan. Heillä ei myöskään ole oikeutta äitiysrahaan, mikä tarkoittaa, että lapsen ensimmäisten elinkuukausien aikana nämä perheet eivät ole minkään vanhempainrahaetuuden piirissä.

Sukupuoltaan korjanneita tai prosessissa olevia koskettava translaki sisältää puolestaan edelleen ihmisen perusoikeuksia loukkaavia vaatimuksia. Yksi suurimmista epäkohdista on transseksuaalien sterilisaatiovaatimus. Tällä hetkellä sukupuoltaan korjaavan henkilön tulee esittää lääketieteellinen selvitys siitä, että hän pysyvästi kokee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen, hän elää tämän mukaisessa sukupuoliroolissa sekä siitä, että hänet on steriloitu tai että hän muusta syystä on lisääntymiskyvytön. Kaikki sukupuolen korjaukseen hakeutuvat eivät kuitenkaan tarvitsisi lääketieteellisiä toimenpiteitä, vaan juridisen sukupuolen korjaaminen väestötietoihin riittäisi.

Transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetussa laissa (2002/563, 1§ 1 momentin 1 kohta) kuitenkin edellytetään, että henkilö on lisääntymiskyvytön, ennen kuin hänet voidaan vahvistaa kuuluvaksi vastakkaiseen sukupuoleen kuin mihin hänet on väestötietojärjestelmään alun perin merkitty. Tälle steriliteettipakolle ei ole lääketieteellistä perustetta, vaan se perustuu ennakkoluuloihin ja tietämättömyyteen.

Lisääntymiskyvyttömyysvaatimus sulkee ja jättää tunnustamatta transsukupuolisen vanhemmuuden eikä anna tilaa lapsettomuuden kokemuksien tunnustamiselle ja käsittelylle.

Yhteiskunnalla on ongelma niin kaunan kun sen lainsäädännöstä on osoitettavissa pykäliä, jotka ylläpitävät ihmisten eriarvoista kohtelua yhteiskunnassa. Lainsäädäntömme ei saisi miltään osin pohjautua tietämättömyyteen, puhumattomuuteen, pelkoihin tai haluun oman maailmankuvan pohjalta rajoittaa toisen ihmisryhmän elämää.

Kategoria(t): kategorioimattomat

Kehitysyhteistyö ilmastonmuutoksessa

Hallituksen viimeviikkoiset kehysriihipäätökset vaikuttavat koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Päätöksiä seurannut keskustelu on tuonut jälleen vahvasti esille sen, että asiat eivät tapahdu vain ylätasolla. Jokaisen päätöksen takana on ihmisten arki. Kehysriihen jälkipuinnissa yksi leikkauskohde on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kehitysyhteistyömäärärahat. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (ICPP) tuoreimman raportin tietojen valossa kehitysyhteistyöhön kohdistetut leikkaukset näyttäytyvät vielä huolestuttavimmilta.

Suomi on sitoutunut nostamaan virallisen kehitysavun osuuden 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä. Tämä tavoite lipuu yhä kauemmaksi hallituksen kehysriihen päätösten jälkeen. Hallitus päätti leikata kehitysyhteistyövaroista 50-100 miljoonaa euroa vuosittain kehyskaudella 2015-2018. Tavoitevuoden 2015 kehitysyhteistyömäärärahoista (suhteessa edellisen hallituksen sopimaan talouskehykseen) on tämän hallituskauden aikana leikattu jo yli viidennes (2 230 miljoona euroa).

Suomi ei ole ainoa maa, joka on leikannut kehitysyhteistyömäärärahojaan vaan kyse on jo laajemmasta trendistä Euroopassa: taloudellisesti haastavina aikoina kehitysapu näyttäytyy helposti kivuttomampana leikkauskohteena. Puhutaan asioista etäällä ja ihmisryhmistä vailla ääntä ja kasvoja. Kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaaminen ja sen myötä kansainvälisistä sitoumuksista irtaantuminen vie pohjaa koko kansainvälisen kehitysavun idealta ja oikeutukselta. Jos yksi maa irtaantuu sitoumuksistaan, toisessa maassa on vaikeampi perustella, miksi heidän pitäisi olla suhteessa suuremmalla osuudella yhä mukana

Kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksen ohella toinen kehitysmaita uhkaava tekijä on ilmastonmuutos. IPCC varoitti juuri ilmastonmuutoksen vaikutuksista maailman köyhimpiin maihin. IPCC:n raportin mukaan tulevaisuuden arvioidut viljelykasvien sadot eivät riitä ruokkimaan maailmaa vuonna 2050 ja ilmastonmuutos lisää äärioloja, kuten kuivuutta, kuumuutta ja rankkasateita. Kun hedelmällinen maaperä vähenee, puhtaan veden saatavuus heikkenee ja alavat merenranta-alueet jäävät kohoavan merenpinnan alle, myös poliittiset jännitteet lisääntyvät.

YK:n aavikoitumissopimuksen (UNCCD) pääsihteeri Monique Barbut muistutti (Helsingin Sanomat, Vieraskynä 31.3.2014), että kaksi kolmasosaa maailman köyhimmistä ihmisistä elää maaseudulla. Monet ovat pienviljelijöitä, joiden toimeentulo, jopa koko elämä, riippuu maan tuottavuudesta. Maaperän köyhtyminen uhkaa kaikkien köyhimpien ihmisten oikeutta elämään, työhön, ravintoon ja asumiseen.

Ilmastonmuutos luo kehitysmaihin siis aivan uudet haasteet kehityksen ja inhimillisen elämän tielle ja samalla me osana kansainvälistä yhteisöä heikennämme tukeamme niille ihmisille, jotka sitä kaikkein eniten tarvitsevat. Kun ilmastonmuutos vie elämän edellytyksiä pois miljoonilta ihmisiltä ja konfliktit jäljelle jääneistä luonnonvaroista kiihtyvät, edessämme ovat ennen näkemättömät pakolaisvirrat köyhästä etelästä vauraaseen pohjoiseen.

Kehitysavun ja kehitysyhteistyön kautta on saatu jo aikaan valtavia edistysaskelia viimeisen 20 vuoden aikana. Esimerkiksi äärimmäisessä köyhyydessä elävien ja puhtaan juomaveden puutteesta kärsivien osuus maailman väestöstä on saatu puolitettua, aliravitsemuksesta kärsivien lasten osuutta kehitysmaiden lapsista on saatu pienennettyä ja lapsikuolleisuus on saatu puolitettua. Moni tavoite odottaa vielä kuitenkin toteutumistaan.

Kaikki toimet, jotka auttavat pitämään maapallon keskilämpötilan nousun alle kahden asteen, ovat tuntuvasti edullisempia kuin ne toimet, joihin joudutaan, jos maapallon lämpenemistä ei pystytä estämään. IPCC:n raportin yksi merkittävä sanoma kuitenkin oli että torjumisen lisäksi meidän on varauduttava myös ennakointiin. Kansainvälisten sitoumusten mukainen kehitysyhteistyö on mitä parhainta ennakointia. Se tarkoittaa ihmisten nostamista köyhyydestä, koulutusta, yrittäjyyttä ja uusien elinkeinojen syntymistä. Se tarkoittaa demokraattisia järjestelmiä, joilla on paremmat eväät itsenäisesti pitää huolta kansalaisistaan ja tehdä työtä myös ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Kategoria(t): kategorioimattomat

Perhevapaajärjestelmässä on räikeitä epäkohtia

Yhteiskuntamme ei tarjoa yhdenvertaista turvaa kaikille perheille eikä lainsäädäntö tunnista kaikkia perhemuotoja. Tämän vuoksi perhevapaajärjestelmään on jäänyt räikeitä epäkohtia, jotka tulee korjata ensi tilassa.

Vauvaa yksin hoitavalla isällä ei ole nykylain mukaan oikeutta saada mitään vapaata eikä etuutta ennen kuin vanhempainrahakausi alkaa lapsen ollessa 2–3 kuukauden ikäinen. Ainoastaan silloin, jos äiti on kuollut, isä voi saada äitiysrahaa korvaavan etuuden ja vapaan. Jos äiti ei mistä tahansa muusta syystä osallistu lapsen hoitoon, isän ja lapsen kohtalo on karu.

Nykyisen lainsäädännön mukaan myöskään etävanhemmat eivät ole missään tilanteessa oikeutettuja perhevapaisiin. Suurin osa pienten lasten etävanhemmista on miehiä niin sateenkaariperheissä kuin kaikissa muissakin perheissä.

Isyysvapaan tavoitteena on, että myös isä saa luoda pieneen lapseen kiinteän suhteen. Tämä olisi erityisen tärkeää etävanhemman ja lapsen suhteen kehittymisen kannalta, oli etävanhempi sitten mies tai nainen.

Näyttää kuitenkin siltä, ettei etävanhemman ja lapsen suhteen tukemiseksi edes harkita perhevapaiden käyttöönottoa. Perhevapaajärjestelmän uudistamisen näkökulma tuntuu lähtevän hyvin kapeasta ydinperheideaalista.

Monimuotoiset perheet -verkoston järjestöjen mukaan noin puolet suomalaisista elää sellaisissa monimuotoisissa perheissä, joille perhevapaalainsäädäntö aiheuttaa ongelmia.
Naisparin perheet rinnastetaan perhevapaissa adoptoivan perheen tilanteeseen väärin perustein. Muissa perheissä synnyttäjän puoliso on oikeutettu isyysvapaaseen heti lapsen synnyttyä.

Kun naisparin perheeseen syntyy lapsi, rinnastus adoptioperheisiin johtaa siihen, että oikeus isyysvapaata vastaavaan vapaaseen syntyy vasta sitten, kun perheen sisäinen adoptio on laillisesti vahvistettu tai on saatu sosiaaliviranomaisen todistus ”hoitoon ottamisesta”.

Käytännössä tällaisen todistuksen saaminen sosiaaliviranomaiselta ei ole onnistunut toistaiseksi lainkaan. Todistuksen ja lopulta myös perheen sisäisen adoption vahvistamisen edellytyksenä on adoptioneuvonnan piiriin pääseminen, johon menee aikaa. Lisäksi puhe ”hoitoon ottamisesta” on loukkaava tapa puhua perheestä, johon on syntynyt lapsi.

Kaikki nämä byrokraattiset esteet aiheuttavat sen, että naisparin oikeus isyysrahaa vastaavaan etuuteen venyy jopa puoleen vuoteen lapsen syntymästä. Lakiteknisesti oikeus isyysrahaan olisi sidottavissa esimerkiksi synnyttäjän kanssa asumiseen. Toisaalta so-siaalisen äidin vanhemmuuden vahvistaminen tunnustamalla tai olettamalla isyyslain pykäliä soveltaen ratkaisisi tämänkin ongelman. Hallitus pohtii parhaillaan, sisällyttääkö naisparien lasten oikeudet isyyslakiin vai ei.

Hallitusohjelmassa todetaan, että hallituskauden aikana korjataan perhevapaajärjestelmän puutteita monimuotoisten perheiden osalta. Kuvatut ongelmat on siis mahdollista korjata hallitusohjelman puitteissa, jos poliittista tahtoa on.

Helsingin Sanomat
Mielipide
torstaina 13.3.2014

Jani Toivola
kansanedustaja (vihr), Helsinki
Juha Jämsä
toiminnanjohtaja
Sateenkaariperheet ry

Kategoria(t): kategorioimattomat

Minkälaiseen työelämään nuoret ovat astumassa?

Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla (31.1.2014) mielenkiintoisen jutun nuorten työelämäasenteista, joka pohjautuu kahteen laajaan nuorten asenteita selvittäneeseen tutkimukseen. Tutkimusten olennainen viesti on se, että valtaosa nuorista kokee työn sisällön tärkeämmäksi kuin työstä maksettavan palkan.

Tällöin kuvaan nousevat omat henkilökohtaiset unelmat ja tavoitteet. Halu kuunnella sisintään ja sieltä nousevia asioita. Kuka minä olen ilman ulkopuolisia odotuksia, vaatimuksia tai velvoitteita? Minkälaisia asioita haluaisin edessäni nähdä tai minkälaisia arvoja omalla elämälläni kannatella. Painoarvoa saa myös työympäristö. Yhteisö, jonka kanssa työskentelen ja sen ilmapiiri, johtamisen kulttuuri, työn merkityksellisyys yhteiskunnallisella tasolla sekä yrityksen eettiset arvot ja pyrkimykset.

Jutussa haastateltu työ- ja elinkeinoministeriön edustaja toi esille nuorten unelmiin liittyvät haasteet. Samalla kun oman täyden potentiaalin tavoittelu motivoi toisia, muodostaa se toisille työelämään liittyvät paineet ja odotukset liian korkeiksi.

Työelämäasenteiden ohella myös työelämä muuttuu huimaa vauhtia. Viime aikoina käyty keskustelu automatisaatiosta liittyy olennaisesti myös odotuksiin työelämästä. Kun suorittavaa ihmistyötä korvataan yhä enemmän konein ja tietotekniikan avulla, tulevaisuuden ammatit vaativat nuorilta jatkuvaa muutoskykyä, luovuutta ja itsensä haastamista. Tämä vahvistaa jutussa haastatellun työ- ja elinkeinoministeriön edustajan ennustetta siitä, että muuttuva työelämä saa ääripäät karkaamaan yhä kauemmas toisistaan. Ne, jotka pystyvät pärjäämään työelämän ja yhteiskunnan muutoksessa, pääsevät toteuttamaan itseään ja päätyvät yhä mielenkiintoisempiin työtehtäviin. Ne, jotka eivät pärjää muutoksessa näin hyvin, uhkaavat jäädä tyhjän päälle. Tämä puolestaan uhkaa jakaa yhteiskuntaa yhä voimakkaammin toisistaan erillään oleviin luokkiin.

Unelmista ei tule koskaan luopua ja on äärimmäisen hienoa, jos niille annetaan yhä enemmän mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä. Unelmissa ei ole kyse pelkästään itsensä toteuttamisesta yksin vaan yhä enenevissä määrin kyse on yhdessä tekemisestä. Tätä kehitystä olisikin syytä tukea työelämän muutosten keskellä. Yhteiskunnallinen yrittäminen ja osuuskuntatoiminnan yleistyminen antaa tähän oivia työvälineitä. Kaikille työelämä ei ole oman identiteetin ja unelman toteuttamista, mutta työyhteisön tulisi aina olla jokaisen persoonaa tukeva, kannustava ja rohkaiseva. Joillekin unelmien elämä alkaa vasta työpäivän päättyessä. Elämässä tarvitaan sekä työtä että unelmia. Se joka ei halua tai pysty tavoittelemaan työn maksimaalisia hyötyjä, saisi kuitenkin työstä sen taloudellisen tuen ja varmuuden, jolla toteuttaa itseään jossain toisaalla.

Meidän kaikkien tehtävänä on varmistaa, että työpaikalta poistuessa kukaan meistä ei olisi vähemmän eheä kuin sinne astuessa. Auto- ja kuljetusalan liiton (AKT) entistä puheenjohtajaa Timo Rätyä ja AKT:n viestintäpäällikköä Hilkka Ahdetta koskeva oikeudenkäynti muistuttaa meitä siitä, että työelämässä on vielä isoja möykkyjä käsittelemättä. Ja ylipäätään siitä, miten tärkeää on saada voida hyvin työelämässä.

AKT:n tilanne luo ennakkotapauksen, joka toivottavasti nostaa vahvemmin esille kaikkien hyvinvoinnin työpaikoilla. Pakottaa puuttumaan kiusaamiseen ja panostamaan ajoissa työyhteisöjen ilmapiiriin ja tapoihin johtaa ja tehdä työtä. Vastuu on myös jokaisella meistä. Työpaikoilla toistuu liian usein jo peruskoulusta tuttu ilmiö. Yhteisössä kiusaaja valitsee kohteensa ja aloittaa kiusaamisen, yhteisö sivusta seuraa puuttumatta tilanteeseen. Työyhteisössä valitaan mieluummin toistuvat epämukavat tilanteet ja henkisen väkivallan ilmapiiri kuin kohdattaisiin toisemme ja yhteisössä vallitseva tilanne.

Vuosia sitten työurani alkutaipaleella havahduin hetkeen, jossa tajusin olevani osana yhteisöä, joka oli jo pitkään seurannut sivusta kiusaamistilannetta puuttumatta siihen. Olin aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka erottaa oikean väärästä ja uskaltaa puuttua sekä puolustaa. Ehkä tilanne jollain tavalla halvaannutti meidät kaikki. Ehkä jokainen keskittyi itsensä suojaamiseen ja oman työkykynsä säilyttämiseen. Pelko ja epäröinti ottivat vallan. Ehkä minä liioittelen tilannetta tai en tiedä tarpeeksi hyvin kaikkia taustoja. Mitä seuraa, jos puhkaisen kuplan? Oman pelon voimasta olin valmis katsomaan toisen ihmisen kivun ohi.

Jotta voimme tarjota nuorille mahdollisuuden toteuttaa itseään elämässä, meidän on yksilöinä ja yhteisönä muututtava. Mitä voimme tehdä työyhteisöjen tukemiseksi ja minkälaisia asenteita siirrämme tuleville sukupolville? Työn tuottavuuden ja ihmisten hyvinvoinnin lisääminen sekä nuorten unelmien kannatteleminen ovat asioita, joiden suhteen meistä jokainen tekee päivittäin päätöksiä.

Kategoria(t): kategorioimattomat

Syömishäiriösairaudet Suomessa

Toimin vasta perustetun eduskunnan syömishäiriösairaus -ryhmän puheenjohtajana. Eduskunta on kai jossain määrin tunnettu, hyvässä ja pahassa, lukuisista ryhmistään. Näillä ryhmillä on kuitenkin vahva rooli päivän politiikassa ja sen yhteydessä ihmisiin ja yksittäisen päättäjän mahdollisuuksiin luoda muutosta. Ryhmät yhdistävät eri päätöksentekijöitä sekä aktiivisia kansalaisia toimimaan yhdessä. Ryhmät ovat avoimia kaikille yli puoluerajojen, ilman hallitus-oppositio jakoa. Yleensä ryhmä pyrkii edistämään valitsemaansa aihetta niin lainsäädännön näkökulmasta kuin lisäämällä tietoisuutta eduskuntatalon sisällä ja sen ulkopuolella.

Syömishäiriösairauksien ryhmän tarve on käynyt ilmi perustamisesta lähtien vahvasti ja koskettavasti. Olen puheenjohtajana saanut kymmeniä viestejä niin syömishäiriöön sairastuneilta, heidän omaisiltaan kuin alan ammattilaisiltakin. Viestit ovat pitkiä ja kertovat kipeiden tarinoiden kautta samaa tärkeää ja huolestuttavaa viestiä hädästä, hämmennyksestä ja pettymyksestä.

Äidin hätä on suuri, kun oma tytär on jo kolmannella hoitojaksolla sairaalassa viidettätoista kuukautta syömishäiriösairauden vuoksi, ja ammattilaiset ympärillä toteavat, ettei heillä ole enää välineitä auttaa. Toiset taistelevat pelkästä hoitoon pääsystä. Monet myös kokevat, että hoito keskittyy liiaksi pelkkään painon tarkkailuun ja sairauden psyykkiset puolet ohitetaan. Yhdessä kirjeessä kerrottiin, kuinka nuori oli sijoitettuna suljetulle psykiatrian osastolle itseään kaksi kertaa vanhempien potilaiden kanssa, eikä henkilöstöllä ollut tuntemusta syömishäiriöiden hoidosta. Syömishäiriösairaudet koskettavat Suomessa satoja tuhansia ihmisiä, kun mukaan lasketaan sairastuneiden lisäksi heidän läheisensä.

Viime viikolla järjestimme ryhmän ensimmäisen seminaarin, joka käsitteli syömishäiriösairauksien hoitoa Suomessa. Yleinen huoli, joka toistui monissa puheenvuoroissa, oli se, että hoitoon pääsyssä ja itse hoidossa on hyvin voimakkaita alueellisia eroja. Osaamista ja hyvää hoitoa on, mutta ei valtakunnallisesti ja kaikkien ulottuvilla. Ihmiset ovat siis hoidon saatavuuden ja laadun suhteen hyvin eriarvoisessa asemassa asuinpaikasta riippuen.

Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko nosti omassa puheenvuorossaan esille perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistämisen tärkeyden. Olen täysin samaa mieltä ministeri Risikon kanssa. Syömishäiriösairauksista kärsivä ihminen tarvitsee hänelle räätälöidyn kokonaisvaltaisen hoitopolun, joka ei saa tyssätä hallinnon raja-aitoihin. Hoidon tulee lähteä sairastuneen ihmisen tarpeista ja hänen kuuntelemisesta.
Yhtenäinen ja moniammatillinen hoitopolku edellyttää valtakunnallista koordinaatiota.

Tässä voisimme ottaa mallia Ruotsista. Siellä syömishäiriöiden erilaisista hoitomahdollisuuksista on koottu kattavasti tutkimus- ja tilastotietoa. Hoitopaikkoihin on mahdollista päästä myös ilman lähetettä, itse hakeutumalla. Ruotsissa on käytössä myös erityinen osaamiskeskus, Kunskapscentrum för ätstörningar (KÄTS). Osaamiskeskuksen toimintaa valvotaan erillisen laadunvalvontajärjestelmän (Stepwise) kautta.

Tieto, tilastointi ja tutkimus kasvattavat ymmärrystä sairaudesta ja sen monista muodoista ja antaa mahdollisuuden monipuolisten ja yksilöllisten hoitomuotojen kehittämiseen. Olennaista on saada tietoa siitä, mikä hoito toimii ja mikä ei. Erilaisesta tiedosta ja tutkimuksesta koottu työkalupakki olisi myös valtakunnallisesti tärkeä tuki ja tietolähde eri toimijoille haastavien tilanteiden edessä. Kenenkään kohdalla syömishäiriösairaus ei saisi olla mahdoton hoitaa.

Tärkeää on pitkäjänteinen hoito ja tämä taas vaatii kunnilta maksusitoumuksia. Tiukan taloudellisen tilanteen edessä hoitojen kustannukset ovat houkutteleva säästökohde. Todellista säästöä saadaan kuitenkin vain silloin, kun ihminen tervehtyy ja loputon hoitokierre saadaan katkaistua. Näin vältetään myös menetetyt vuodet työ- ja opiskeluelämässä ja tarjotaan mahdollisuudet hyvään ja omaehtoiseen elämään.

Meillä olisi syytä luoda Ruotsin mallin kaltainen, kattava valtakunnallinen palvelu. Ongelma ei ole vain resurssien riittämättömyys vaan usein myös osaamisvaje ja toimintatavat. Syömishäiriöiden hoito on useiden ammattilaisten sekä potilaan ja perheen yhteistyötä. On tärkeää, että sairaus tunnistetaan ja potilas kokee muiden olevan hänen apunaan ja yhdessä hänen kanssaan kamppailemassa syömishäiriötä vastaan. Parantuminen vaatii ammattilaisten ja lähimmäisten tukea.

Eduskunnan syömishäiriösairauksien ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Jani Toivola ja varapuheenjohtajana kansanedustaja Lenita Toivakka.

Kategoria(t): kategorioimattomat

Ei koskaan ohi vaikka pelottaisi

Olin tiistaina puhumassa Väestöliiton nuorten seksuaaliterveysverkoston juhlaseminaarissa: kohtaamisia 25 vuotta. Seminaari juhlisti väestöliiton 25-vuotista uraa seksuaaliterveyden edistäjänä Suomessa.

Nuorten seksuaaliterveysverkoston päämääränä on edistää nuorten seksuaaliterveyden toteutumista valtakunnallisesti. Keskeisinä painopisteinä on vaikuttaa seksuaalikasvatuksen laatuun ja määrään, vahvistaa seksuaalikasvattajien osaamistasoa ja lisätä yleisellä tasolla nuorten tietotaitoa seksuaaliterveydestä.

Koulujen seksuaalikasvatus on aihe, josta jokaisella meistä on vähintään hataria muistikuvia omalta kouluajalta. Omista terveystiedon tunneistani on aikaa jo 20 vuotta. Keskustelu ei ollut kovinkaan moninaista ja vapautunutta. Aika on varmasti osittain tehnyt tehtävänsä, mutta siitä huolimatta puutteita on edelleen. Aineen opetus ja sitä kautta tieto jakautuvat hyvin epätasaisesti. Paljon on vielä kiinni yksittäisestä koulusta tai opettajasta, kuinka syväluotaavaa, avointa ja rohkeaa keskustelu on tai ei ole. Välineitä ja tietoa keskusteluun on, mutta asian merkityksellisyydestä nuoren kehityksen kannalta on hyvin erilaisia näkemyksiä. Oman pelon tai epävarmuuden vuoksi meidän ei kuitenkaan tulisi koskaan valita nuoren kohdalla puhumattomuutta.

Yhteiskunta muuttuu valtavaa vauhtia. Ihmiset tulevat tietoisiksi omista oikeuksistaan, arvot ja käsitykset avautuvat ja yhteiskunnassamme käydään vilkasta keskustelua myös monista identiteettiin ja seksuaaliterveyteen liittyvistä aiheista. Vapauden ja mahdollisuuksien rinnalla nuoret tarvitsevat entistäkin enemmän tukea ja keskustelijoita. Ilmapiiriä, jossa voi luottaa siihen, että mitä tahansa itsestä nousee esille, aikuiset ja muut nuoret ympärillä ottavat sen avoimuudella ja lämmöllä vastaan. Uskoa siihen, että oman identiteetin tuominen esille ei käänny itseään vastaan. Tarvitaan kannustajia tukemaan omien rajojen määrittelyssä ja tiedostamisessa.

Mitä enemmän nuoret otetaan mukaan yhteisiin pöytiin oman elämänsä ja tulevaisuutensa asiantuntijoina, sitä enemmän syntyy turvaa ja luottamusta. Ilmapiiriä, jossa nuorella on mahdollisuus tehdä itseään kunnioittavia päätöksiä. Nähdä itsensä kauniina ja arvokkaana, juuri sellaisena kuin itse itsensä haluaa kokea.

Puhuminen seksuaali-identiteetistä, sukupuolten moninaisuudesta, eri seksuaalisista suuntautumisista, ehkäisystä, abortista, rakkaudesta, ihastumisesta, parisuhteesta tai itsekunnioituksesta ei ole asioiden markkinointia tai käännyttämistä johonkin. Se on turvan ja tietoisuuden kasvattamista. Elämän opettelua, kysymysten ja arvojen rohkeaa kohtaamista. Mitä enemmän nuorella on tietoa, sitä vähemmän hänellä on pelättävää. Tieto tarjoaa välineitä viedä eteenpäin omaa elämää sekä mahdollisuuksia omien unelmien toteuttamiseen.

Viime syksynä eduskunnassa järjestämässäni seksuaalikasvatusseminaarissa nuoret itse toivoivat enemmän puhetta ihastumisesta ja rakkaudesta. Parisuhteesta ja sen arjesta. Miten käsitellä omia ja toisen tunteita ja määrittää omat rajat. Nuoria huolestutti ja pelotti myös parisuhteisiin liittyvä väkivalta.

Suurimmat puutteet seksuaalikasvatuksessa liittyvät vähemmistöihin ja heidän oikeuksiin. Esimerkiksi vammaisten seksuaalisuus on hyvin vaiettua. On vielä jopa ihmisiä, jotka ajattelevat ettei seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset kosketa heitä lainkaan. Eri maahanmuuttajataustaisten nuorten kohdalla tuki on erityisen tärkeää. Moni kamppailee eri kulttuuristen arvojen ja odotusten ristipaineessa. Seksuaalivähemmistöt kuvataan, häkellyttävää kyllä, vieläkin useissa opetusmateriaaleissa pelkillä symboleilla oikeiden elävien ihmisten sijaan. Romanikulttuurissa on paljon sisäisiä paineita ja ristiriitaisia odotuksia puhuttaessa tyttöjen ja naisten oikeuksista tai esimerkiksi homoseksuaalisuudesta. Myös tässä kulttuurissa elää nuoria, jotka ovat päättäneet valita toisin ja tarvitsevat tukea. Sama koskee useita uskonnollisia suuntauksia. Kouluja kiertäessäni kohtaan paljon nuoria, joita puhuttaa edelleen vahvasti läsnä olevat ulkoapäin määritellyt roolit tyttönä ja poikana olemisesta. Moni nuori kokee myös, ettei samaistu kumpaankaan sukupuoleen ja toivoisi avointa ympäristöä, missä pohtia pelottaviakin kysymyksiä ääneen.

Arvokkaan seksuaalikasvatuksen lisäksi jokaisella meillä on mahdollisuus olla toiselle turvallinen kuuntelija. Kyse on meidän jokaisen oikeudesta omaan elämäämme. Tasavertaisuudesta ja osallisuudesta, joka tuo hyvänolon tunteen ja omanarvontunnon. Vasta kun nämä oikeudet toteutuvat jokaisen nuoren kohdalla, voidaan puhua tulevaisuudesta, opiskelusta, työstä tai muusta vastuusta yhteiskuntaa ja elämää kohtaan. Kohdataan ja katsotaan silmiin. Ei koskaan ohi, vaikka pelottaisi.

Onnea Väestöliitto ja kiitos koko seksuaaliterveysverkostolle tekemästänne arvokkaasta työstä!

http://www.vaestoliitto.fi/seksuaalisuus/seksuaaliterveysklinikka/new_page-1189642/

Kategoria(t): kategorioimattomat

Tiedote 13.11.2013: Syömishäiriösairauksien hoito Suomessa

Tiedote 13.11.2013

Syömishäiriösairauksien hoito Suomessa

Eduskunnan syömishäiriösairauksien -ryhmä järjesti tänään eduskunnan kansalaisinfossa ensimmäisen seminaarin syömishäiriösairauksista ja niiden hoidosta Suomessa. Tilaisuuden asiantuntijapuheenvuoroista vastasivat Syömishäiriöliiton puheenjohtaja Eija Salo-Rankila, Syömishäiriökeskuksen johtaja Pia Charpentier sekä ylilääkäri Anna-Lisa Isomaa Pietarsaaren Fredrika-klinikalta. Kokemusasiantuntijapuheenvuoron käytti Amanda Essen. Valtioneuvoston puheenvuoron käytti sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko.

Puheenvuorojen yhteinen viesti oli, että eniten kehitettävää syömishäiriösairauksien hoidossa on perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välisen toimivan hoitopolun luominen, sairauden moninaisuuden tunnistaminen ja vakavasti ottaminen, kansanedustaja Jani Toivola toteaa.

Asiantuntijapuheenvuorojen jälkeisessä paneelikeskustelussa nousi yhdestä suusta esiin se, että vaikka syömishäiriösairauksien hoidossa on edistytty, valtakunnallisesti syömishäiriösairauksien hoidon ongelmana on usein hoitoon pääsy sekä oikeanlaisen hoidon löytyminen sairastuneelle. Hoito ja kuntoutus ovat lisäksi valtakunnan tasolla sisällöllisesti määrittymättömiä, kansanedustaja Lenita Toivakka summaa.

Kansanedustajat Toivola ja Toivakka ehdottavat, että Suomessa tulisi ottaa mallia Ruotsista, jossa syömishäiriöistä on koottu kattavasti tietoa erilaisista ja -tasoisista hoitomahdollisuuksista, mutta myös erikoistuneista palveluista. Hoitopaikkoihin on mahdollista päästä myös ilman lähetettä, itse hakeutumalla.

Pyrimme edistämään yhtenäisen ja moniammatillisen hoitopolun luomista Suomeen ja tuomaan Ruotsin osaamiskeskusmallin kaltaisia hyviä käytänteitä osaksi suomalaista palvelujärjestelmää, Toivola ja Toivakka päättävät.

Lisätiedot:

Jani Toivola, kansanedustaja, eduskunnan syömishäiriösairaus -ryhmän puheenjohtaja (vihr)
Lenita Toivakka, varapuheenjohtaja, eduskunnan syömishäiriösairaus -ryhmän varapuheenjohtaja (kok)

Kategoria(t): kategorioimattomat