Jani Toivola

Varusmiespalvelusta ollaan lyhentämässä puolustusvoimauudistuksen yhteydessä 15 vuorokaudella. On tärkeää, että samalla myös siviilipalvelusaikaa lyhennetään vähintään saman verran. Siviilipalvelusta pitää myös uudistaa pelkän määrällisen keston lisäksi sisällöllisesti.

Siviilipalvelus kestää nykyisin 12 kuukautta, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin varusmiespalveluksen lyhyin vaihtoehto. Nykymuotoinen rangaistuksenomainen siviilipalvelus ja
aseistakieltäytyjien tuomiot tulee lopettaa pitkällä aikavälillä. Koska ihmisten elämä kuitenkin tapahtuu tässä ja nyt, niin pelkän pitkän tähtäimen tavoitteen lisäksi on otettava kantaa nykymuotoisen siviilipalvelukseen. Jo kutsuntavaiheessa siviilipalveluksen tulee näkyä vaihtoehtoisena palvelusmuotona, ei vain sivulauseessa esiintyvänä kiusallisena seikkana.

Niin kauan kuin siviilipalvelusta pidetään asenteiden kautta toisen luokan vaihtoehtona ja rangaistuksen kaltaisena asiana, siviilipalveluksen täyttä yhteiskunnallista hyötyä ja potentiaalia ei kyetä hyödyntämään. Siviilipalveluksen onnistuminen on myös olennainen osa laajempaa yhteiskunnallista tavoitetta nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Mitä arvokkaampana me yhteiskuntana näemme nuoren yhteiskunnallisen panoksen siviilipalveluksen kautta, sitä arvokkaampana myös nuori itse voi kokea oman työnsä ja muun osallisuutensa yhteiskuntaan.

Lapinjärven koulutuskeskuksessa suoritettavan neliviikkoisen peruskoulutusjakson jälkeisen työpalvelun toimivuutta on syytä arvioida uudelleen niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kannalta. Monilla työpalvelua suorittavista henkilöistä on hyvin erilainen kokemus siitä, miten erilaisista työpaikoista on informoitu, millaista työnohjausta ja työtehtäviä heille on kyetty tarjoamaan. Jokaisen nuoren kanssa tulisi pystyä käymään yksilöllisesti läpi erilaiset siviilipalveluksen suorittamisvaihtoehdot.

Yksilöllinen tuki ja ohjaus on tapa rakentaa siltaa kohti nuoren tulevaisuuden opintoja ja työllistymistä. Jos nuorella on vaikeuksia löytää omia kiinnostuksen kohteitaan ja suunnitella tulevaisuuttaan, niin tätä kautta voitaisiin auttaa nuorta hahmottamaan, millaisessa ympäristössä hänen henkilökohtaiset vahvuutensa ja osaamisensa voisivat nousta esiin. Näin mahdollistetaan se, että yksilön ja yhteiskunnan tarpeet ja taidot kohtaisivat parhaalla mahdollisella tavalla. Tukea tarvitaan myös kotiutusvaiheessa, ja kotiuttamisrahalla voitaisiin muun tuen ohella ennaltaehkäistä alati kasvavia ylivelkaantumisongelmia.

Siviilipalvelusta suorittavalla henkilöllä tulisi olla mahdollisuus suorittaa koko työjakso ulkomailla esimerkiksi Suomen kehitysyhteistyöhankkeissa tai erilaisissa kansainvälisissä järjestöissä. Siviilipalveluksen kautta voitaisiin tulevaisuudessa ohjata voimavaroja myös erilaisten palveluiden, kuten kulttuurisen vanhustyön, kehittämiseen. Esimerkiksi vanhuspalvelulain yhteydessä on puhuttu paljon henkilökuntamitoituksesta, joilla voidaan turvata vanhusten laadukkaat ja ihmisarvoiset palvelut. Mikä voisi olla siviilipalvelusmiehen rooli hoitotyön kehittäjänä?

Nuorisolehti Demin taannoisessa kyselyllä kartoitettiin nuorten ruokailutottumuksia. Lopputulokseksi saatiin erittäin normaali ja terve suhtautuminen ruokaan: ystävien kanssa herkkuja ja arkena kotiruokaa. Tämä on kuitenkin hyvin kaukana aikuisten maailmaa kuvaavista lehtiotsikoista, joissa etsitään kadonnutta vyötäröä, ollaan karppauksen huumassa tai juhlitaan painonvartijoiden kanssa pussikeitolla kadotettuja kiloja. Missä kohtaa lapsuuden pääsääntöisesti terve suhde ruokaan muuttui kyvyttömyydeksi kuunnella omaa kehoa ja mieltä?

Tämä ilmiö lapsuuden ja aikuisuuden ristiriidasta ei ulotu vain ruokaan. Se on löydettävissä monella tapaa yhteiskuntamme olemisen kulttuurista. Kyse on asiasta, joka tekee väistämättä nuoren aikuisuuteen siirtymisestä vaikeampaa. Joillekin jopa mahdotonta.

Lapsi hymyilee tuntemattomalle, lähestyy spontaanisti ja aloittaa keskustelun. Itkee, nauraa ja hetkittäin syö itsensä sokerihumalaan. Lapsi kysyy ja kysymyksellään usein paljastaa oman haavoittuvuutensa. Oman tietämättömyytensä. Lapsi luottaa ja katsoo silmiin myös tuntematonta ja vierasta. Me aikuiset olemme liian usein nuorten kehityksen esteenä. Yritämme saada nuoren oppimaan yhtä, mutta elämme itse toista. Toimimme muurina, joka helposti vetää maton alta intuitiolta ja itsensä kuuntelulta. Olemisen kulttuurimme esteellisyys ja kyvyttömyys kohdata siirtyvät lapsiin aikuisuuden kynnyksellä.

Hetkessä omana itsenä oleminen muuttuukin riskiksi. Virheen tekemisen mahdollisuus kasvaa. Arvojemme kautta viestimme, ettei kaikenlainen elämä ole sallittua. Tulee vaatimuksia, odotuksia, pärjäämisen ehtoja ja edellytyksiä. Tulee muotteja, joihin ei istu, ja joihin silti itsensä pusertaa. Mahdollisuudet syrjäytymiseen kasvavat.

Jos ajattelen omaa nuoruuttani, jossa oli kaikki edellytykset jäädä sivustakatsojaksi, oli pelastukseni vahva kiinnostukseni teatteriin. Näyttämöilmaisu kehitti vuorovaikutustaitoja. Ujosta tulikin hiljalleen rohkea. Oman elämänsä kokoinen. Viikoittaiset teatteriharjoitukset valoivat uskoa ja antoivat kykyä artikuloida ääneen, kuka minä olen ja mitä elämältä haluaisin. Teatteri opetti läsnäolon taidon ja näytti omia luonteenpiirteitä positiivisessa valossa. Omat ääriviivat alkoivat piirtyä muiden ihmisten kanssa käydyn vuorovaikutuksen kautta.

Olen viimeiset neljä vuotta saanut kunnian toimia Suomen lasten ja nuorten säätiön Zest-projektissa. Käytännössä kierrän ympäri Suomen yläkouluja puhumassa nuorille elämäntaidoista, erilaisuuden kohtaamisesta ja omaan tarinaan luottamisesta. Olen vuosien aikana vieraillut lähes 200 koulussa ympäri Suomen. Olen kohdannut rohkeutta ja avoimuutta, jollaista en ollut todistanut vuosiin. Olen löytänyt arvoja ja ajatuksia, joihin olen itse nuorena luottanut, mutta aikuisten maailmassa luottamukseni näihin arvoihin on heikentynyt. Minulle oli kasvanut tunne, ettei näillä ajatuksilla pärjää ja minun täytyy muuttua.

Aikuisten maailmassa on toiveita muutoksesta. Työelämässä saneerataan kovalla vauhdilla työntekemisen ilmapiiriä ja ehtoja. Perinteisiä työtiloja hylätään inspiraation, tehokkuuden ja kehityksen toivossa. Ympäristö muokkautuu ihmiselle sopivaksi eikä toisinpäin. Pohdimme jatkuvasti, miten aikuinen jaksaisi työelämässä. Minä haluaisin kysyä, miten nuori jaksaisi omassa elämässään. Uskon, että vastukset ovat samoja. Nuoren on saatava itse vahvemmin määrittää oman ympäristönsä sekä henkinen että fyysinen toimintailmapiiri. Se ei välttämättä vaadi pienempiä ryhmäkokoja tai lisärahoitusta. Se vaatii asennemuutosta ja peiliin katsomista. Se vaatii roolien sekoittamista. Koulun ja kodin yhteistyön vahvistamista. Ei vastakkainasettelua vaan jaettua vastuuta ja tunnustusta. Opettajan roolin vapauttamista. Mattoja lattialle ja tauluja seinille. Aikuisia rikkomassa rajoja. Kynnys avoimuuteen on nostettu turhan korkealle. Opettajilta odotetaan vääränlaista anonymiteettiä. Muutos vapauttaisi molempien osapuolien taakkaa. Tiedosta voimme karsia. Sitä ehtii kerätä koko elämän, mutta jos ei saa tunnetta oman tarinan kelpaavuudesta, on mahdotonta hahmottaa omaa tai saamansa tiedon suhdetta ympäröivään maailmaan.

Mitä vähemmän nuorella on elämässä ihmisiä tai asioita, joita pelätä ja väistellä, sitä enemmän hänellä on käytettävissä voimavaroja oman elämänsä eteenpäin viemiseen.

Jokainen omassa elämässä toteen käynyt unelma on vaatinut uskallusta avata suu. Kykyä kurottautua kohti ihmisiä, joiden kautta viedä omia suunnitelmiani eteenpäin. Rohkeutta nojautua ja pyytää apua. Työkalut löytyvät taiteen luontaisesta vuorovaikutuksesta.

Teksti on julkaistu Nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentissa 25.4.2012:

http://www.kommentti.fi/kolumnit/luontaisesti-vuorovaikutteinen

Suomessa on viimeisen vuoden aikana uutisoitu kuudesta erittäin traagisesta perhesurmasta. Näiden ohella on tapahtunut myös lukuisia muita perheen sisäisiä henkirikostapauksia. Hallitus perusti vuodenvaihteessa työryhmän pohtimaan perhesurmien syitä sekä sitä, miten näitä kohtuuttomia tragedioita voitaisiin ehkäistä.

Perhesurmien yhteydessä on haettu yhteistä selittävää nimittäjää tapahtuneille epätoivoisille teoille taloudellisesta ja sosiaalisesta huono-osaisuudesta. Perjantaina tapahtunut perhesurma pakottaa katsomaan asiaa myös uudelta kannalta.

Yhteiskunnassa on aistittavissa myös sosio-ekonomisiin tekijöihin liittymätöntä yleistä pahoinvointia ja epätoivon ja esteellisyyden ilmapiiriä. Esteellisyyden ja epätoivon olotila voi olla esimerkiksi tunnetta siitä, että yhteiskunnan talouteen liittyvät ongelmat ovat liian vaikeita ratkaistaviksi. Ilmoille huudetaan toinen toistaan uhkaavampia kuvia muun muassa hyvinvointiyhteiskunnan rapautumisesta ja peruspalveluiden katoamisesta. Epätoivon tunne voi kummuta myös seuratessa eri ihmisryhmien kyvyttömyyttä tulla toimeen keskenään tai jonkun yksittäisen vähemmistöryhmän alistamisesta ja eriarvoisuuden sivustaseuraamisesta. Ihmisille välittyy tiedotusvälineiden ja poliittisen keskustelun kautta toinen toistaan uhkaavampia kuvia, mutta ratkaisuille ei anneta tilaa tai niitä ei esitetä.

Politiikassa on ylikorostunut konfliktien ilmapiiri. Näyttää siltä, että julkinen keskustelu rakentuu mediassa yhä enemmän ristiriitojen varaan. Monet kirjoitukset ja keskustelut jättävä kansalaiset täysin ulkopuolelle, jolloin keskustelu muodostuu lähinnä poliitikkojen ja toimittajien väliseksi ammattipeliksi, jossa molemmat osapuolet pääsevät toteuttamaan ammatti-identiteettiään äärimmilleen viedyissä konfliktitilanteissa. Halu suorittaa draamaan kaari käy toisinaan tosiasioiden yksinkertaisen kauneuden edelle. Tarvitsisimme kipeästi julkisia keskustelumuotoja, joiden viesti on ratkaisukeskeinen ja toivoa antava, koko yhteiskunnan tunnustava ja yhteistä rakentava. Tämä vaatii vastuuta ja luottoa. Toisistaan poikkeavien näkökantojen ja epäkohtien esille tuomista jonka jälkeen seuraisi ratkaisuun pyrkimys ja vastauksien etsintä. Näin ei kuitenkaan usein tapahdu. Näemme päivittäisiä julkisia riitoja jotka jättävät ilmoille paljon ratkaisemattomia kysymyksiä ja viipyileviä vastauksia.

Yhteiskunta ei ole kyennyt tarjoamaan riittävää tukea näiden epätoivon ja ristiriidan tunteiden käsittelyyn ja kohtaamiseen. Tämä voi johtaa siihen, että yleinen epätoivon ja eripuran ilmapiiri muuttuukin henkilökohtaiseksi ahdistukseksi tai se vahvistaa jo olemassa olevaan ahdingon tilaa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostuu myös liikaa taloudellisen hyvinvoinnin näkökulma. Tämä on osaltaan varmasti yksi iso syy siihen, miksi perhesurmien takana piilevä pahoinvointi ja epäkohdat yhteiskunnassa ovat jääneet huomaamatta. Meidän on välttämätöntä löytää vaihtoehtoisia hyvinvoinnin mittareita sekä tapoja käydä yhteiskunnallista keskustelua yhteiskuntamme todellisen tilan ja tulevaisuuden arvioimiseksi.

Sanavapautta, kriittistä keskustelua ja läpinäkyvyyttä tarvitaan. Perhesurmien kaltaisten tragedioiden estämiseksi on kuitenkin oltava valmis arvioimaan kaikki yhteiskunnan toimintatavat ja niiden vaikutus. Jo keskusteluilmapiirillä on mittaamaton merkitys siihen millaisesta henkisestä tilasta kukin elämäänsä ponnistaa. Politiikkamme on muuttunut teatraaliseksi ideologioiden sodaksi, jonka maalina ovat kulloinkin lähestyvät vaalit ja puolueiden kannatusluvut. Tarvitaan keskustelua hallituksen ja opposition rooleista. Milloin on aika nostaa esille epäkohtia, milloin on aika päästää irti ja keskittää voimat yhteisen hyvän rakentamiseen? Milloin käydään vaalitaistelua ja milloin pyritään aitoon ja vastuulliseen moniäänisyyteen ja mikä tässä kaikessa on puolueettoman ja läpinäkyvän media rooli.

Ehkä viestinviejille politiikan ulkopuolelta tulisi myös antaa enemmän jalansijaa. Presidentinvaalit olivat jo merkki uudesta suunnasta.

Tässä pohjoismaiden kuningashuoneilla on omissa maissaan erittäin arvokas ja aliarvostettu tehtävä. Poliittisesti sitoutumattomia koko kansan henkilöhahmoja, jotka parhaimmillaan rakentavat siltoja eri ihmisryhmien välille ja valavat toiminnallaan uskoa tulevaan. Norjan kruununprinssi ja kruununprinsessa osallistuivat esimerkiksi viime vuonna kolmen päivän vaellukselle Norjan lapissa. Järjestäjänä oli Punainen risti. Vaelluksen tarkoitus oli tukea eri maahanmuuttajaryhmien integroitumista yhteiskuntaan ja edistää vuoropuhelua kantaväestön kanssa. Vaellukselle osallistui maahanmuuttajia kaikista Norjan kunnista. Osa maahanmuuttajista oli ensimmäistä kertaa kosketuksissa yhteen norjalaisuuden peruselementeistä eli luontoon. Afgaaninainen poistui ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen omalta asuinalueeltaan. Vaellus valoi rohkeutta astua syvemmälle norjalaiseen yhteiskuntaan. Vaellus oli viesti tavoitteen asettamisesta ja yhdessä maaliin saapumisesta. Matkalla vaikeuksia kohdattiin, mutta haasteet ylitettiin ja lopussa oli onnistuminen. Kuningashuoneen läsnäolo oli vahva sitova elementti. Vaellusta seurasi kymmenpäinen toimittajajoukko ja lopulta tärkeä yhteentulemisen ja toivon viesti saavutti miljoonat Norjalaiset kotikatsomoissa.

Tämä on Simpukka-lehden minusta tekemä haastattelu, joka julkaistiin numerossa 1/2012

Simpukka-lehteen voi tutustua täällä: www.simpukka.info.

Jani Toivola on yksi harvoista miehistä, jotka ovat julkisuudessa avanneet miehen lapsitoivetta. Avoimuuden myötä hän on saanut paljon positiivista palautetta. Kansanedustajana Toivola on aitiopaikalla seuraamassa yhteiskunnallista keskustelua erilaisista tavoista muodostaa perhe.

Jani Toivola on halunnut puhua miesten lapsitoiveesta tukeakseen muita samoin ajattelevia. – Koen, että yhteiskunnassa on tärkeää avata tunteita. Sitä kautta voi tavallaan antaa vierihoitoa muille: kertoa, että et ole ajatuksiesi kanssa yksin.

Mieskuva muuttumassa
– Kun ensimmäisen kerran puhuin lapsitoiveestani ja miesten kokemasta lapsettomuudesta Imagen haastattelussa vuonna 2008 sain todella paljon yhteydenottoja. Erityisesti miehet ottivat yhteyttä ja jotkut tulivat kadulla tai liikennevaloissa juttelemaan.

Lapsitoiveesta muodostui yhdistävä asia.
– Kuulin elämäntarinoita, joiden myötä ymmärsin, miten monesta näkökulmasta asiaa voi katsoa. Ihmiset elävät hyvin monenlaisissa elämäntilanteissa. Huomasin, miten eri tasolla yhteiskunnallinen keskustelu ja ihmisten todellisuus ovat. Päättäjät sanovat, mikä on normaalia ja sallittua, mutta ihmisten elämä ja todellisuus on ihan toinen. Monimuotoisten perhemallien kieltäminen luo vain pahoinvointia, kun ennemminkin tarvittaisiin hyväksyntää ja tukea.

– Se, että jokin perhemalli tai tapa elää on ulkopuolisille outoa ja pelottavaa, ei riitä syyksi rajoittaa oikeutta muodostaa perheitä, vaan pitäisi antaa kaikille tilaa elää sellaista elämää kuin haluaa. Tämä pitäisi huomioida myös lainsäädännössä.

Toivolan mukaan miesten kokema lapsettomuus tulisi ottaa huomioon nykyistä paremmin, yhteydessä muuhun keskusteluun miesten roolista.

– Koen, että miehen rooli ja asema yhteiskunnassamme on murrosvaiheessa. Mieskuvan muuttuminen vapauttaa sen, mistä mies saa puhua ja miten suhtautua eri asioihin. Pitäisi muistaa, että mies ei kadota maskuliinisuuttaan siinä, kun puhuu tunnoistaan: avoimuus ei suinkaan vie pois sukupuolta. Miehen asema on välillä hankala: pitäisi puhua tunnoistaan, mutta toisaalta ei saisi suostua ovimatoksi, vaan pitäisi säilyttää myös maskuliinisuus. Prototyyppiä ei voi täyttää, eikä jäädä roolinsa tai sukupuolensa vangiksi. Tämä koskee niin miehiä kuin naisiakin.

Elämä kantaa
– Olen pienestä pojasta saakka haaveillut perheestä. Toki haave on muuttanut vuosien varrella muotoaan. Puhumalla siitä on tullut konkreettisempi. Ja onhan se teoriassa ainakin mahdollinen, eikä enää pelkkää haavemaailmaa. Mietin aina väillä, että tämänkin hetken voisi jakaa lapsen kanssa.

Lapsitoiveeseen liittyy myös elämän jatkumo.
– Mietin välillä, kenelle siirrän elämänkokemukseni. Pohdin, mitä minusta jää jäljelle, kun kuolen. Haluaisin olla osa ketjua.
Toisaalta lapsitoive myös mietityttää. – Sitä on jo ehtinyt jo tottua omaan, itsenäiseen elämään. Lapsi toisi siihen väistämättä ison muutoksen, Toivola sanoo. – Pidän elämästäni tällaisena, kuin se nyt on. Tiedostan kyllä, että lapsi toisi elämään paljon muutoksia.

– En oikein uskalla myöntää, että tunnen lapsettomuutta. Olen paljon miettinyt, saanko tuntea surua siitä, että minulla ei ole lasta, onko minulla oikeus kokea näin. Koen, että lapsitoiveeni on tavallaan itsekäs.

– Lapsettomuuden myötä olen voinut tehdä valintoja. Lapsettomuus on avannut silmiä laajemmalle perhekäsitykselle. En pidä perhettä itsestään selvänä, vaan olen joutunut ja toisaalta saanut pohtia, miten rakennan perheeni. Olen tarkoituksella pitänyt tiivisti yhteyttä ystäviin ja kummilapsiini. He ovat minun perheeni. Oma lapsettomuus on ollut pakottava voima: on oltava aikaa kummilapsille ja läheisille. Oman lapsen puuttuessa lähisuhteiden merkitys on korostunut. Kummiutta on monenlaista, mutta minä olen pyrkinyt läsnäolevaan kummiuteen. Haluan olla varavanhempi ja muodostaa tukiverkon.

– Alan pikkuhiljaa olemaan valintatilanteessa. Minun pitää alkaa toimia, jos haluan lapsia. Tässä vaiheessa en vielä tiedä, miten käy. Olen tunnistanut lapsitoiveen, mutta oma reittini vanhemmaksi on elämän realiteettien vuoksi epävarma. Halu vanhemmaksi vahvistuu koko ajan ja aiheuttaa pelkoa tai epävarmuutta. Mutta toisaalta minulla on hyvin vahva luotto siihen, että elämä kantaa ja että tämäkin asia toteutuu jollain tavalla.

Adoptiolaki ja sijaissynnytys
Kansanedustajana ja lakivaliokunnan jäsenenä Toivola oli käsittelemässä adoptiolakia. Hän ilahtui lakivaliokunnassa siitä, että monessa asiantuntijalausunnoissa ihmeteltiin sitä, että miksi vain avioliitossa olevat parit saavat adoptoida, mikseivät myös avoparit tai rekisteröidyssä parisuhteessa olevat.– Itse olen samalla kannalla: tällainen rajoitus ei tunnu oikealta eikä vastaa nykypäivän tilannetta.

Toivola on tehnyt yhteistyötä adoptiojärjestöjen kanssa mm. kertoen siitä, millaista on ollut kasvaa Suomessa ihonväriltään ja taustaltaan erilaisena. Hän korostaa, että kansainvälineen adoptioon tarvitaan lisää tukea.

– Tukea tarvitaan siihen, mitä tarkoittaa kasvattaa juuriltaan ja ulkonäöltään valtaväestöstä erottuvaa lasta: miten vanhempana kohdata se, mitä asia herättää ympäröivässä maailmassa. Vanhempien lisäksi myös lapset tarvitsevat tässä tukea.

Sijaissynnytysasia on ollut paljon esillä.
– Sijaissynnytys on Yhdysvalloissa jossain osavaltiossa sallittu, ja tiedän henkilöitä, jotka ovat tätä mahdollisuutta käyttäneet. Heillä on kaikki sujunut hyvin. Toki ulkomailla tapahtuvissa järjestelyissä on paljon riskejä. Siksi olisi hyvä, että sijaissynnytykset voitaisiin toteuttaa Suomessa. Toivola toivoo, että nyt lähdettäisiin selvittämään, olisiko sijaissynnytysten hyväksyminen Suomessa mahdollista.

– Ihmisillä on valtavasti auttamisenhalua. Suomen rajojen sisällä on hyvin vähän lapsikaupan ja kaupallisen sijaissynnytyksen riskejä.
Keskustelimme myös hedelmöityshoidoista ja kerroin, että Simpukassa on herännyt huoli mahdollisista hedelmöityshoitoresurssien leikkauksista. Toivolan mukaan ainakaan vielä asia ei ole eduskunnassa noussut esiin. Puhuimme myös työnantajien välillä melko nihkeästä suhtautumisesta hedelmöityshoidoista aiheutuviin poissaoloihin ja sairauslomien palkanmaksuun.

– Olen työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan jäsen ja siellä olen pitänyt esillä työelämän joustoja. Mielestäni tässäkin asiassa työnantajien olisi syytä joustaa.
Teksti: Anne Lindfors

***
Infolaatikko:
Jani Toivola
- ensimmäisen kauden kansanedustaja (vihr.) Helsingistä
- näyttelijä, yrittäjä
- toiminut vuorovaikutuskouluttajana
- palkittu Simpukan helmellä vuonna 2009 kiitokseksi siitä, että on puhunut julkisuudessa miehen lapsitoiveesta.

Nostoja:
Päättäjät sanovat, mikä on normaalia ja sallittua, mutta ihmisten elämä ja todellisuus on ihan toinen.
Mies ei kadota maskuliinisuuttaan siinä, kun puhuu tunnoistaan.
Mietin aina väillä, että tämänkin hetken voisi jakaa lapsen kanssa.
Olen paljon miettinyt, saanko tuntea surua siitä, että minulla ei ole lasta.
Olen joutunut ja toisaalta saanut pohtia, miten rakennan perheeni.

Maailman väkiluku kasvaa vauhdilla ja ylitimme jo seitsemän miljardin ihmisen rajan viime vuoden loka-marraskuussa. Nopea väestökasvu asettaa haasteen ihmisten ruokaturvalle ja ympäristön kantokyvylle.

Sain ainutlaatuisen mahdollisuuden lähteä Nepaliin tutustumaan WWF:n ja Väestöliiton yhteishankkeeseen, joka etsii yhteisvoimin vastauksia näihin haasteisiin. Tutustuin matkani aikana useisiin hankkeen kohteisiin. Vierailimme nuorten ympäristökerhoissa, biokaasua hyödyntävissä ekokylissä sekä terveysklinikoilla. Tapasimme nuorten aktiiviryhmiä ja todistimme valistavaa katuteatteria sukupuolitaudeista, väkivallasta ja ympäristönsuojelusta. Kerta toisensa jälkeen hämmästelin ihmisten rohkeutta omaksua uutta ja luopua vanhasta sekä kykyä nähdä ympäristön, yhteisön ja yksilön elämän edellytysten väistämätön yhteys.

Jossain työ oli aloitettu omaa yhteisöä ympäröivien luonnonvarojen suojelusta, toisaalla tyttöjen oikeudesta koulutukseen. Huoli näistä asioista toi kyläläiset yhteen. Tieto ja konkreettinen toiminta voimaannutti heitä. Esille kuoriutui taistelijoita, vaikuttajia ja puhujia. Edelläkävijyys oli nostanut pintaan unelmia yrittäjyydestä ja itsenäisyydestä. Nepalin suurin ongelma on edelleen köyhyys ja suurin osa maan köyhälistöä on naisia. Naisten oikeuksia ja mahdollisuutta tasa-arvoon poljetaan edelleen. Järjestötyön etulinjassa ovat jokaisen tytön seksuaali- ja lisääntymisterveys sekä heidän oikeudet, kuten tytön mahdollisuus määrätä omasta kehostaan, mahdollisuus syntyvyyden säännöstelyyn sekä oikeus päättää naimisiinmenosta. Myös Nepalin monipuolinen ja rikas luonto ja sen hyvinvointi ovat riippuvaisia tästä sosiaalisesta muutoksesta.

Mykistävintä kaikissa kohtaamissani tarinoissa oli ihmisten vastaanottavaisuus. Kun ihmiset saivat tietoa yhteiskuntansa epäkohdista, oli kyse sitten luonnosta tai ihmisoikeuksista, oltiin valmiita toimimaan. Kukaan ei kyseenalaistanut ilmastonmuutosta tai uhanalaisten lajien suojelua ja suojelutyön merkitystä.

Monien kohtaamieni tarinoiden joukosta mieleeni jäi leijailemaan yksi. Kohtasin matkallani miehen. Hän on Bardian kansallispuiston johtaja. En ole koskaan elämässäni kuullut kenenkään puhuvan niin hurmoksellisesti tiikereistä. Hän puhui tiikereiden merkityksestä ja niiden mukanaan kantamasta viisaudesta ja peilistä ihmisyydelle. Luonto ja eläimet ovat Nepalissa pyhiä. Ne edustavat tapojen sekä kulttuurien kirjon alkujuurta ja jonkinlaista avainta nepalilaisten ajatteluun. Suurimmalla osalla nepalilaisista oli hyvin suora ja jopa henkisen pyhä suhde luontoon ja eläimiin. Kun joku tuli sanomaan, että nämä arvot olivat uhattuna, oltiin valmiita puolustustaisteluun kyselemättä.

Useiden tutkimusten mukaan ympäristönsuojelusta kiinnostuneilla ihmisillä löytyy yleensä lapsuudesta jokin merkityksellinen paikka tai kokemus luontoon liittyen. Itselläni ei varhaisesta lapsuudesta löydy vahvoja luontokokemuksia. Voin myös avoimesti myöntää, että suhteeni eläimiin on etäinen, ehkä hetkittäin utelias. Ilmastonmuutosta en omilla aivoillani pysty käsittämään. Minulta ei ole sisäsyntyistä huolta ympäristöstä ja omien tekojeni merkityksestä luonnolle. Olen oppinut lapsuudessa, että roskaamiseen on väärin. Itseäni viisaammat ovat vakuuttaneet minut ilmastonmuutoksen aiheuttamien uhkien todellisuudesta ja olen päättänyt pyrkiä toimimaan ohjeiden mukaisesti.

Muutama vuosi sitten ylenpalttinen kuluttaminen rupesi tökkimään. Aivoihini alkoi tunkeutua pohdintaa kaiken ostamani roinan loppusijoituspaikasta. Mikään näistä asioista ei ole kuitenkaan sisäsyntyisiä. Matkaa varatessa en edelleenkään muista junien olemassaoloa. Nautin kaupungista ja huomaan pitkittäväni luontoon astumista. Kun lopulta pääsen metsään, huomaan rauhoittuvani. Huomaan tunnistavani kaipuun tähän. En kuitenkaan tunnista sitä kaipuuta kaupungissa ollessani. En osaa hakeutua luontoon.

Ehkä tässä on myös vihreän politiikan haaste. Miten tehdä luonnosta merkityksellinen ihmiselle jolla ei ole tuota lapsuuden muistijälkeä. Jos jälki vielä himmenee sukupolvien myötä, etääntyy suhteemme entisestään ja ympäristönsuojelusta tulee vieläkin haastavampi missio. Luonnossa on kuitenkin kulttuurimme historia ja lähtökohdat. Jos menetämme luonnon, menetämme myös kulttuurisen alkuperämme. Maaperän jolle rakentaa oma identiteetti ja kulttuurinen kontekstimme. Ilman identiteettiä olemme tuuliajolla ja altistamme toisemme suuremmalle uhalle pahoinvointiin, syrjäytymiseen ja merkityksettömyyteen.

Miten vihreä politiikka voisi edistää ihmisen henkistä muistijälkeä ympäristöön tai voiko sitä tarjoilla jotenkin jälkihoitona ohikiitäneen lapsuuden jälkeen? Ilman omaa suhdetta luontoon ihminen ei jaksa eikä pysty ymmärtämään soiden suojelua, hiilinielujen merkitystä tai eläinlajien jatkuvuuden turvaamista. Vetäydyn kansanedustajalle varattuun kahdeksan neliön huoneeseeni ja lupaan pohtia asiaa hartaasti.

Jani Toivola
Kansanedustaja (vihr)

Viimeisen kymmenen päivän aikana olen saanut monta ravistelevaa, mykistävää, lohdutonta ja inspiroivaa näkökulmaa Nepaliin. Maa, jossa kaivataan vakavia ponnisteluja naisten aseman parantamiseksi, köyhyyden poistamiseksi sekä rikkaan luonnon suojelemiseksi. Olen saanut tutustua paikallisten järjestöjen toimintaan kylissä ympäri Nepalia. Työtä tehdään suurella sydämellä ja hiljalleen syntyy myös tuloksia. Keskiössä on itse kansa. Olen kuullut mielettömän rohkeita yksilöiden kasvutarinoita, joissa täysin mahdottomissa elämäntilanteissa olevat ihmiset ovat ponnistaneet etulinjaan ja suunnannäyttäjiksi omille perheilleen ja kyläyhteisöilleen.

Eniten voimaa tuntuu hehkuvan nuorista, jotka haluavat kääntää perinteet päälaelleen. He ovat haastaneet vanhempansa puhumaan seksistä, ehkäisystä, sukupuolitaudeista sekä tyttöjen oikeudesta omaan kehoonsa ja identiteettinsä. Keskustelua käydään oikeudesta opiskeluun, uraan ja sitä kautta myös oman yhteisön palveluun ja kulttuurin ja ympäristön suojeluun.

Monta kertaa olen kaiken tämän ponnistelun keskellä voinut kuitenkin tuntea tiettyä ylemmyydentunnetta. Olen päivitellyt asioiden hitautta, tekemisen tehottomuutta, epäjärjestystä, likaisuutta ja kielitaidottomuutta. Tuo tunne nousee hetkittäin pintaan vaikka kuinka yrittäisi kylpeä ainoastaan laupeuden valossa.

Tänä aamuna kuitenkin hätkähdin, The Himalayan Times -lehden kansiotsikko huutaa homoseksuaalien oikeuksia! Puhdasta konkretiaa ja kirkas peiliinkatsomisen paikka. Jos täällä uskalletaan, niin miksei meillä? Yksi Nepalin suurimmista päivälehdistä kirjoittaa etusivullaan Nepalissa syksyllä järjestettävästä Aasian ensimmäisestä suuresta gay games -urheilutapahtumasta. Bule Diamond National Sport Competition -kilpailut kestävät kaksi viikkoa ja näyttämönä on muiden muassa kansallinen jalkapallostadion, maan ylpeys. Kilpailu on suunnattu homo-, lesbo-, biseksuaali- sekä transsukupuolisten yhteisöille. Lajeina ovat yleisurheilu, lentopallo, jalkapallo, (martial arts) ja tennis. Menestyneet ja tunnetut huippu-urheilijat toimivat kilpailijoiden valmentajina ja kisojen suojelijoina. Kisojen tavoitteena on valtavirtaistaa seksuaalivähemmistöjen asemaa Nepalissa. Samalla myös valistaa ja herättää keskustelua terveisiä elämäntavoista, kannustaa ihmisiä liikkumaan ja tuoda esille henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin tärkeyttä.

Myös meillä on käyty keskustelua sekä amatööri- että ammattiurheiluun liittyvistä tabuista seksuaalivähemmistöjen suhteen. Ehkä tässä olisi heräämisen ja uudenlaisen tekemisen paikka myös suomalaiselle urheiluelämälle. Urheiluseurat tavoittavat kiistatta valtaosan nuorista tavalla tai toisella. Se millaiseksi kohtaaminen muodostuu, voi määrittää nuoren elämän. Halutaanko olla edistämässä myös seksuaalivähemmistöhin kuuluvien nuorien elämää Suomessa ja sitä kautta koko nuorisoyhteisön hyvinvoinitia ja syrjäytymistä ehkäisevää työtä. Suomessa tehdään toki paljon hienoa työtä, mutta tässä olisi ehkä vielä parantamisen varaa.

The Himalayan Times -lehden mukaan Nepali on hyvin konservatiivinen maa, mutta silti täällä on yksi Aasian edistyneimmistä lainsäädännöistä seksuaalivähemmistöjen aseman suhteen. Maassa valmistellaan parhaillaan uutta perustuslakia ja lehden mukaan on oletettua, että siinä avioliitto tullaan määrittelemään kahden täysi-ikäisen aikuisen väliseksi, sukupuoleen katsomatta. Suomeksi sanottuna kyseessä on tasa-arvoinen avioliittolaki. Miksei meillä, jos täälläkin?

Retki Nepalissa jatkuu. Matkan aikana on käynyt moneen kertaan selväksi, että Nepalissa naisten asema vaihtelee laajasti. Räikeistä epäkohdista huolimatta naisia löytyy hiljalleen myös päättävistä asemista. Naiset kouluttautuvat jatkuvasti enemmän, kun asenteet ja muurit murtuvat. Olen tavannut lukuisia rohkeita naisyrittäjiä. Koskettavimpia ovat olleet maaseutukylien naiset, jotka elivät ennen lähes ilman mitään. Pienlainojen ja kyläyhteisön naisten yhteisponnistuksella ja voimautumisella heistä on esimerkiksi naisten pankin avustuksella tullut tomaatinviljelijöitä, käsityöyrittäjiä tai kanalan omistajia. Monista naisista on tullut perheensä pääasiallisia elättäjiä. Perheiden toimeentulo on moninkertaistunut, jonka ansiosta on ollut mahdollista lähettää lapset kouluun. Eräs tapaamani yrittäjänainen oli jopa perustanut rahaston lapsillensa. Koulutuksen avulla on taattu lapsille kirjoitus- ja lukutaidonopetusta, yrittäjyyskoulutusta ja taloudenpitoa. Tytöt ovat saaneet myös valistusta itsenäisenä naisena olemisen mahdollisuudesta.

Asenteiden muutoksesta huolimatta ilmassa on vielä paljon realiteetteja ja todellisuutta, jotka eivät tue muutosta ja naisten aseman paranemista. Jos katsotaan kaikkein vähäosaisimpia Nepalin väestöstä, on heistä enemmistö naisia. Mitä syvemmälle maaseudulle mennään, sitä vaikeampaa on naisen luoda itsenäisiä edellytyksiä elämälleen. Tässä joukossa kaikkein huonoimmassa asemassa ovat dalidit eli vapaasti käännettynä kastittomat. Heidän joukossaan on vahvasti menneinä vuosikymmeninä elänyt myös lapsiorjuus. Nepalilaisia lapsiorjia kutsutaan kamlahareiksi. Lapsen myyminen on tänään laissa kiellettyä, mutta käytännössä vanha julma tapa elää edelleen.

Kuulin tänään entisen lapsiorjan tarinan. Hänen nimensä on Kausila. Hän on tänään 21-vuotias. Vanhemmat myivät Kausilan lapsiorjaksi tytön ollessa 4-vuotias. Taustalla on yleensä perheen maksamattomat velat tai kyvyttömyys huolehtia taloudellisesti kaikista lapsista. Lapsi myydään toiseen perheeseen, minne hän siirtyy kotiorjaksi. Näin kävi myös Kausilalle. Ollessaan 10-vuotias, sisukas tyttö päätti karata. Tytön omat vanhemmat eivät kuitenkaan halunneet enää tunnustaa “entistä” tytärtään ja hänet palautettiin takaisin orjaksi perheeseen, josta oli paennut. Raskaiden kotitöiden lisäksi hän joutui kohtaamaan myös väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. 16-vuotiaana perhe päätti naittaa hänet tuntemattomalle miehelle, mutta Kausilan mitta tuli täyteen. Hän pakeni toistamiseen ja päätti aloittaa vaikeuksista huolimatta itsenäisen elämän luku- ja kirjoitustaidottomana entisen kotikylänsä läheisyydessä. Kausila tapasi eurooppalaisia avustustyöntekijöitä, jotka ottivat tytön suojiinsa. Avustustyöntekijät kannustivat häntä opiskeluun ja tarjosivat apua traumojen käsittelyyn. Hiljalleen Kausila löysi äänensä, oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on tänään 21-vuotias ja pyörittää omaa hyväntekeväisyysjärjestöään, joka pyrkii auttamaan muita hänen kaltaisiaan tyttöjä. Tänä vuonna Kausila on kutsuttu asiantuntijaksi valtion asettamaan korkeantason komiteaan, jonka tehtävänä on pyrkiä löytämään ratkaisuja kastittomien dalidien aseman parantamiseen. Itsenäisyytensä alussa Kausila oli silminnäkijöiden mukaan hiljainen ja hento niin kehonkieleltään kuin mieleltäänkin. Puhuessaan hän peitti kasvojaan käsillään ja puhui vaikealla äänellä. Tänään hän puhuu rohkeasti ja edistyksellisesti ihmisjoukkojen edessä ja raivaa tietä kohti parempaa elämää.

Tämänkaltaisten tarinoiden äärellä on selvää, että työtä on vielä tehtävänä, mutta ehkä asetelma ei kuitenkaan aina ole niin, että me paremmin voivat auttaisimme heikompia. Mietin Kausilan tarinaa ja vanhaa lausetta lapsuudesta, jonka mukaan lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää. Kausilan tarinasta kuitenkin tuli tunne, että olin itse se vähäosaisempi. Jos Kausila on päättänyt olla peittämättä kasvojaan ja uskaltaa näyttää itsensä, miksemme mekin pystyisi siihen.

Päivä kolme on laskeutumassa yöksi täällä Nepalissa. Tuntuu uskomattomalta, että saavuin tänne vasta muutama päivä sitten. Silmien edessä on ehtinyt vilahtaa niin monta todellisuutta ja mykistävää elämäntarinaa, että päiviä luulisi olevan mittarissa huomattavasti enemmän.

Olen Nepalissa tutustumassa Naisten Pankin rahoittamiin hankkeisiin. Naisten Pankki aloitti toimintansa vuonna 2006. Missiona oli ja on yhä edelleen tukea ja edistää naisten asemaa sekä tasa-arvon vaatimusta kehitysmaissa. Naisten Pankki tekee työtään, jotta yhä useampi nainen saisi oikeutta ja välineitä itsenäiseen päätöksentekoon oman elämänsä suhteen. Näin luodaan edellytykset naisten voimautumiselle.

Nepalissa eräs naisten oikeuksiin vahvasti linkittyvä asia on maanomistus. Tähän asti ainoastaan miehet ovat voineet omistaa maata. Nyt muuttunut laki sanoo toisin, mutta todellisuus ja käytäntö laahaavat edelleen rankasti perässä. Miehet omistavat edelleen suurimman osan maasta.

Maanomistus on erittäin olennaista Nepalissa, sillä se on sidoksissa ihmisen näkyvyyteen yhteiskunnassa. Esimerkiksi kansalaisuuden todistavaa henkilökorttia ei saa, jos ei omista maata. Ilman henkilökorttia ei voi puolestaan äänestää. Ilman maaomistusta ihminen jää kaiken yhteiskunnan tuen ja huomion ulkopuolelle. Maa on omaisuutta, se on identiteetti, se on voimaa ja se on elämänlaatua. Ilman omaa maata ihminen ei ole näkyvä omassa yhteiskunnassaan. Maa on siis huomattavasti enemmän kuin pala omistusta. Maanomistajuus on konkreettinen avain yhteiskuntaan ja samalla erittäin vahva symboli siitä, mikä on ollut naisen rooli tässä yhteiskunnassa.

Lakeja on kuitenkin uusittu ja uutta perustuslakia muokataan kovaa vauhtia. Myös Suomen vahva perustuslaki on ollut kovassa kulutuksessa Nepalin perustuslakia muokkaavassa toimikunnassa. Uusi perustuslaki on lähtenyt tukemaan naisen asemaa, mutta täytäntöönpano vaatii vielä vahvoja ponnistuksia perinteiden karkottamiseksi.

Todistimme eilen Lalitpurin kylässä kansantapahtumaa, jossa jaettiin kunniakirjat 20 pariskunnalle, jotka olivat allekirjoittaneet uuden “yhteisen maanomistuksen dokumentin”. Allekirjoituksellaan aviomies tekee omaisuudestaan uudelleenjaon. Tämä tekee aviovaimosta tasavertaisen maanomistajan miehensä rinnalle. Ensimmäinen pari, joka kipusi lavalle vastaanottamaan kunniakirjan oli aviopari, joka oli ollut naimissa 67 vuotta. Oli uskomattoman liikuttava hetki seurata vanhan pariskunnan kapuamista lavalle. Elämän uurtamat kasvot ja jännityksen ja ylpeyden sekaiset ilmeet kertoivat kaiken. Nämä yli 80-vuotiaat vanhukset olivat muutoksen etulinjassa. Astumassa satapäisen kansanjoukon edessä kohti tulevaisuutta. Vihdoinkin tasaveroisina. Mies ja hänen näkyvä puolisonsa.

Ei tietenkään ole ylpeyden aihe, että muutos ja oivallus tässä liitossa tuli vasta nyt, mutta se kuitenkin tuli. Miten kaunis onkaan ihminen, joka on rohkea ja omaa kykyä muuttaa käsitystään ympäröivästä maailmasta ja uskaltaa nöyrtyä omien vanhentuneiden asenteidensa äärellä. Koko yleisö seurasi uteliaina. Moni kuuli ensimmäistä kertaa uudesta laista, joka takaisi naiselle oikeuden omaan maahansa. Tämä on ehkä suurin haaste tällä hetkellä. Lakeja on kirjattu, mutta kaikkien vallanpitäjien toimeenpanolistalla niitä ei näy. Vanha pariskunta heilutti kunniakirjaansa ilmassa voittajan elkein. Tietoisuuden kasvattamista parhaimmillaan.

Mitä kaikkea maanomistajuus ja taloudellinen itsenäisyys voikaan saada aikaan nuoren naisen elämässä. Siitä lisää tuonnempana. Nyt matka jatkuu. Vanhaa paria torilla silmäillessäni mietin, mitkä asiat Suomessa vaativat tänään taistelua ja mikä voisi olla se seremonia, jolla rohkeat edelläkävijät nostettaisiin esiin. Tarinoita ja esiinmarssijoita kaivataan.

Suomen pakolaisapu on valinnut viime viikolla vuoden pakolaisnaisen. Hän on afganistanilaissyntyinen lääkäri ja viiden lapsen äiti Malalai Rahim. Hän saapui suomeen 12 vuotta sitten. Perheensä tuella ja periksiantamattoman rohkean luonteensa ansiosta Malalai opiskeli suomen kielen ja toimii nykyään lääkärinä. Parhaillaan hän suorittaa gynekologin erikoistumisopintojaan Seinäjoella. Kiitospuheessaan hän nosti esiin huolensa kehitysmaista tulleiden kouluttamattomien tyttöjen ja naisten asemasta Suomessa.

Pakolaiset ovat hyvin kirjava joukko eri kansallisuuksia, kulttuureja ja uskontoja. Joukossa on paljon korkeakoulutettuja, mutta on myös täysin lukutaidottomia pakolaisia. Erityisesti huolissaan tulisi olla alhaisesti koulutetuista naisista. Kielitaidottomuus lisää eristäytyneisyyttä yhteiskunnassa ja mahdollisuus nojautua demokraattisen yhteiskunnan läsnäoloon heikkenee. Seurauksena voi olla mielenterveysongelmia ja syvää yksinäisyyttä. Tämä ulkopuolisuuden tunne heijastuu väistämättä myös muihin perheenjäseniin ja osaltaan vaikuttaa mahdollisten lasten kykyyn löytää paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös näillä lapsilla on oikeus vanhempiin, joilla on tarvittavat välineet ohjata ja turvata lastensa kulkua uuden elämän äärellä. Erityisen haasteelliseksi lapselle tilanteen voi tehdä oman identiteetin hahmottaminen kahden kulttuurin kohdatessa. Miten tasapainoilla perimän ja perinteiden kanssa, kun samaan aikaan itse on kasvamassa kohti toisenlaista tapaa elää arkea?

Suomeen saapuvat ja Suomessa asuvat pakolaiset tarvitsevat erityiskoulutusta lasten kasvatuksesta, naisten asemasta ja oikeuksista suomalaisessa yhteiskunnassa sekä terveystietoa ja kirjoitus- ja lukuopetusta. Nämä ihmiset ovat usein kovia kokeneita ja traumatisoituneita. Taustalla on sotaa, menetystä ja omista juurista erkanemista. Kuten Malalai Rahim totesi puheessaan “pakolaisten sydän on usein kutistunut niin pieneksi että kaikki tuntuu suurelle. Siksi näitä ihmisiä tulisi kohdata sydämellä. Kutistunut sydän ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmisen tulisi loputtomasti asettua uhrin ja alavavastaajan rooliin. Kyse on enemmän siitä, miten uusi ympäröivä yhteiskunta ottaa ihmisen vastaan.

Sama pätee tietysti meistä jokaiseen. Olemme kaikki kokeneet elämässämme asioita, jotka ovat saaneet sydämemme kutistumaan. Ei ole kyse heikommista tai vahvemmista, vaan ihmisyydestä. Kun puhumme köyhyydestä tai syrjäytymisestä, puhumme samalla näistä sydämistä, joille asiat tuntuvat hetkittäin kovin suurilta. Miten pystyisimme yhteiskuntana ja yksilöinä kohtaamaan toinen toisemme enemmän sydämen kautta? Käytännössä se tarkoittaa pysähtymistä, näkemistä ja läsnäoloa. Sen tunnustamista, että jokainen meistä ponnistaa parhaansa mukaan omista lähtökohdistaan ja yhteiskunnan tulisi tukea kaiken kokoisten sydämien tietä lähemmäksi ja osaksi yhteiskuntaa. Myös karanneet tai kadonneet tulisi kutsua takaisin.

On turha kuvitella, että jotkut elämänmuodot olisivat meille täysin vieraita tai mahdottomia. Mikä tahansa elämäntilanne, jonka ihminen kohtaa yhteiskunnassa tänään, saattaa tulla itselle vastaan huomenna.

Suomeen saapuvien pakolaisten, erityistesi naisten ja lasten, tukeminen osaltaan vastaa myös tulevaisuuden työelämän haasteisiin. Jokaisen työpanosta ja osallisuutta yhteiskuntaan tarvitaan ja se on jokaisen oikeus.

Opetus- ja kulttuuriministeriön ehdotukset perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen yleisiksi valtakunnallisiksi tavoitteiksi ja perusopetuksen tuntijaoksi esiteltiin toissa viikolla. Uudistus pitää sisällään monia tärkeitä avauksia, kuten oppiaineiden välisen yhteistyön tiivistämisen, ympäristökasvatuksen aseman vahvistamisen sekä kieliohjelmien monipuolistamisen.

Taide- ja taitoaineiden rooli jäi kuitenkin odotettua vaisummaksi uudessa tuntijakosuunnitelmassa vaikka niiden kaikille yhteisen opetuksen määrää esitetään lisättäväksi viidellä vuosiviikkotunnilla. Uusi tuntijakosuunnitelma ei pidä sisällään uusia oppiaineita perusopetukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että taide- ja taitoaineiden oppiaineryhmään luetaan jatkossakin vain liikunta, musiikki, kuvataide ja käsityö.

Paljon keskustelua herättänyt draamakasvatus jäi valinnaisten aineiden kiintiöön, josta sitä voidaan soveltaa muiden aineiden opetukseen. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän selvitys määrittelee draaman taiteen ja taidekasvatuksen itsenäiseksi osa-alueeksi, jolla on selkeästi määriteltävissä oleva oma sisältönsä ja metodiikkansa. Selvityksessä todetaan myös se, että draamaopetuksella on saavutettavissa tavoitteita, jotka eivät sisälly muiden nykyisten oppiaineiden tavoitteisiin kuten yhteiskunnassa toimimisen kannalta keskeisiä valmiuksia. Juuri näiden selvityksessä todettujen syiden vuoksi pidän harmillisena, että draamaopetusta ei määritelty itsenäiseksi oppiaineeksi taide- ja taitoaineiden oppiaineryhmään.

Pidän ensiarvoisen tärkeänä lasten ja nuorten kykyä tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja tuoda itseään esille vuorovaikutustilanteissa. Kaikille oppilaille pakollinen ja yhteinen draamakasvatus tarjoaisi lapsille ja nuorille välineitä tunnistaa omia lahjojaan sekä kykyä ja uskallusta kehittää ja viedä eteenpäin näitä taitoja. Draamaopetus olisi parhaimmillaan yhteistyötaitojen opiskelua. Palautteen antamista sekä sen vastaanottamista. Nykyinen koulujärjestelmä ei mahdollista riittävän pitkäjänteistä perehtymistä näihin asioihin. Opettajat ovat jo nyt aivan äärirajoilla opetussuunnitelman toteuttamisen kanssa ja aina ei ole aikaa lasten ja nuorten kuuntelulle ja yksilölliselle huomioimiselle. Samalla kaikki kuitenkin tunnustavat sen, että lasten ja nuorten kuunteleminen on erittäin tärkeää ja heidän elämäntaitojensa edistäminen on koko opetuksen tavoitteena.

Koulukiusaamisen vähentäminen, lasten ja nuorten hyvinvointi, nuorten osallistuminen ja kiinnostus yhteiskuntaan sekä menestyminen elämässä ovat kaikki lopulta kiinni nuoresta itsestään. Mitkään näistä tavoitteista eivät ole mahdollisia, ellei nuori löydä omaa rooliaan elämässään. Vasta elämäntaitojen kautta on mahdollista alkaa luoda suhteita ympäröivään maailmaan ja omiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin. Lapsille ja nuorille on luotava koulun kautta sellainen sosiaalinen malli, jossa kannustetaan läsnäoloon, kontaktiin ja vuorovaikutukseen. Tämänkaltainen malli toimii esimerkkinä, jota lapsi ja nuori itse uskaltaa alkaa toteuttaa.

Draamakasvatus tai siihen perustuva oma erillinen oppiaine ei ole uusi asia. Esimerkiksi Norja ryhtyi muutama vuosi sitten valtakunnallisiin toimiin kiusaamisen torjumiseksi kouluissa. Osana uudistusta toteutettiin valtakunnallinen uusi elämätaito-oppiaine, joka pohjautuu draaman, sovittelun ja yhteisökasvatuksen metodeihin. Tutkimusten mukaan uusi malli on tuonut lisää hyvinvointia sekä oppilaille että opettajille.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 8.3.2012